Helsingin Sanomat
18.07.2010
"Tuomola taitaa poliisiromaanin
Aiemmin nuortenkirjoja kirjoittanut Johanna
Tuomola tekee hyvää jälkeä poliisiromaanin saralla.
Sekä viimevuotinen Tummissa vesissä
että uusi Sieppaus ovat huolellisia dekkareita,
joissa Tuomola satsaa rikosjuonen ohessa henkilökuviin, ihmissuhteisiin ja
sosiaalisiin kuvioihin. Sieppauksessa 13-vuotias koulupoika katoaa Lohjalla
joulun alla. Tapaus osoittautuu oudoksi sieppausdraamaksi, jonka suunnittelijaa
ei tiedetä.
Pojan äiti, lievästi kehitysvammainen yksinhuoltaja, on suunnattoman
hädissään lapsensa
kohtalosta. Poliisitutkimukset keskittyvät kouluyhteisöön, josta löytyy
niin koulukiusaamista kuin pedofiliaepäilyjäkin.
Tuomola syventyy paikkakunnan asukkaiden elämään, vaihtelee näkökulmia, erittelee
rikoksen taustoja ja vaikutuksia. Rauhallinen kerronta puree eikä kovia tehosteita tarvita.
Päähenkilö, Lohjalle muuttanut rikosylikonstaapeli Noora Nurkka, on elänyt vaikeita
aikoja.
Häneltä on mennyt Helsingissä asunto, kun huijarimainen aviomies on pannut
sen lainojensa vakuudeksi.
Noora on joutunut punnitsemaan, haluaako hän järjestää lastensa isän vankilaan.
Oikeuden
toteutuminen ja lasten etu ovat joutuneet vastakkain.
Rikostarina, ihmissuhdekuviot ja kriittinen nykyajan arvojen kuvaus yhdistyvät
kirjassa
luontevasti. Keskiosassa on pientä tyhjäkäyntiä, mutta loppua kohden
Tuomola kiristää ruuvia ja panee lukijan tuntemaan aitoa huolta sieppauksen uhrin
puolesta, vähän kuin ruotsalainen mestari Inger Frimansson juuri suomennetussa
hurjassa Rotanpyytäjässä".
KEIJO KETTUNEN
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ruumiin Kulttuuri 2 / 2010
"Tasapainoisesti ja taidolla
Lukiessa epäusko kalvaa. Näin huolella
kirjoitettu jäntevä tarina lähes tuntemattomalta kirjailijalta.
Tuomolan esikoisdekkari, Tummissa vesissä, ilmestyi keväällä 2009. Siitä tutut
rikosylikonstaapeli Noora Nurkka ja hänen poliisikollegansa
muuttuvat Sieppauksessa sarjahahmoiksi.
Hallitun tasapainoinen poliisiromaani pitää
otteessaan, mutta lukiessa ei tee mieli kurkkia
loppuratkaisua. Mieluummin elää kirjan lohjalaisten
kanssa joulunalusaikaa.
Tapahtumien keskiössä on yläkouluikäisen katoaminen. Se kiihdyttää koko yhteisöä ja tuo
paineita luokanvalvojalle, rehtorille
ja eräälle opettajaperheelle.
Parin kapinallisen murkun ohella kirjassa tapaa muun muassa kehitysvammaisen leskiäidin
ja tasapainoisen oloisen miespariskunnan.
Joskus toivoisi, ettei kirja-arvioissa tarvitsisi hehkuttaa, että onpas luontevasti erilaisia
ihmisiä ilman kiintiösijoittelun makua. Täyttyyhän maailma kirjojen ulkopuolellakin erilaisista
ihmisistä. Mutta kehuttakoon nyt tätäkin taitavuutta.
Tuomolan luonteva kädenjälki tulee esiin myös tapahtumien kuvauksessa. Kirjailija ei tyydy
helppoihin tai räikeisiin käänteisiin tai ratkaisuihin. Siitä tuntuu syntyvän syvyyttä.
Monen muun taitavan rikoskirjailijan tavoin Johanna Tuomola on myös nuortenkirjailija.
Kirjailijan valmiudet näkyvät yksityiskohdista tasapainoiseen kokonaisuuteen. Esimerkiksi
koulun, sairaalan ja poliisin kaltaisista instituutioista kirjoitettaessa voi olla vaikeaa
yhdistää uskottavuus ja sopiva ihmismäärä. Nyt väkeä ei ole liikaa, mitä nyt joku mariseva
koirapoliisi pyörii turhan panttina.
Päähenkilö-Nooran romanssi kollegan kanssa kulkee mukana samoin kuin poliisiaseman
keski-ikäisen esimiehen ja hänen vaimonsa parisuhteen kriisi sekä vaimon salassa pysyvä ongelma. Niistä
kerrotaan ilman siirappia.
Tuomola ei luo täydellisiä naisia, miehiä eikä edes lapsia. Heissä on särmää ja he tekevät
virheitä. Siinä mielessä Sieppaus on kehitysoptimistin teos, että henkilöt myös oppivat, ainakin useimmat
heistä.
Yksi hahmo ei oikein avaudu, vaikka tekee sen kaikkein pahimman teon. Tämä ristiriita saa
miettimään, onko rikoskirjaan pakko ängetä sitä murhaa tai sen yritystä. Helsingin keskusrikospoliisista
tulevat tutkijat ja heidän roolinsa jäävät myös jotenkin ilmaan.
Puutteistaan huolimatta Sieppaus on onnistunut rikosromaani. Teos tuo esiin aikamme
paradokseja, kuten sitä, että kodit pursuavat roinaa, mutta meillä ei riitä aikaa toisillemme.
Sieppaus on selvästi yhteiskunnallinen, mutta se ei saarnaa eikä tyrkytä päivänselvyyksiä.
Vakavuus ei tarkoita tylsyyttä, osoittaa Tuomola.
Vertaillessa tulee mieleen sellaisia komeita nimiä kuin Ruotsin Åsa Larsson, Kjell Eriksson,
Norjan Unni Lindell, suomalaisista ainakin Timo Sandberg sekä suomenruotsalainen Marita Gleisner.
Suomalainen rikoskirjailijakaarti on saanut ansiokkaaseen joukkoonsa pätevän tekijän."
TIINA TORPPA
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kymen Sanomat
05.06.2010
"Tavallisen hyvä dekkari
Tänä päivänä kustantajien postilaatikot pursuavat dekkarikäsikirjoituksia,
ja on yhä vaikeampi saada hyvääkään käsikirjoitusta kustannetuksi, ellet 1) satu
olemaan jo valmiiksi julkisuuden henkilö tai muuten medianäkökulmasta kiinnostava
tai 2) kirjoittamaan hurjempaa, raaempaa ja kyynisempää tarinaa kuin Suomessa on
ollut tapana.
Niinpä Johanna Tuomolan Sieppaus on ilonaihe jo siksi, että se on tavallisen hyvä
dekkari.
13-vuotias koulupoika katoaa Lohjalta kuin tuhka tuuleen, ja pian selviää ettei
kyse ole
karkumatkasta. Keskusrikospoliisista Lohjalle muuttanut rikosylikonstaapeli
Noora Nurkka ja rikoskomisario Pentti Litmanen alkavat selvittää tapausta. Vähäiset
vihjeet viittaavat vahvasti pojan omaan kouluun, mutta mitkä näistä vihjeistä ovat
tapauksen kannalta olennaisia ja mitkä vain koulun omia ongelmia?
Heti kirjan alkumetreillä lukijalle tulee tunne, että hän on hyvissä käsissä.
Vastaava tarina on
kirjoitettu lukuisat kerrat, mikä ei estä sitä olemasta
kiinnostava ja viihdyttävä, jos tarina kulkee kuin luonnostaan.
Johanna Tuomola on hyvä kirjoittaja. Tekstissä ei ole turhia kikkailuja tai
maneereja, vaan
se vetää luontevasti. Lopussa lisäkierroksia tulee niin, ettei
kirjaa enää malta laskea kädestään. Itse olisin saattanut pihdata ratkaisevaa
korttia vielä kierroksen, mutta löytyy sieltä sitten se loppukoukkukin.
Juoni on silti dekkarissakin useimmiten vain väline, joka ei yksin riitä ilman
kiinnostavia
henkilöitä. Heitä Tuomola osaa kirjoittaa mainiosti. Tarinan
päähenkilö Noora on paitsi hyvä poliisi ja ihminen, myös isänsä ja tämän
miesystävän talossa asuva yksinhuoltaja, joka empii heittäytyä suhteeseen
työtoverinsa kanssa. Ikääntyvän Litmasen vaimolla taas on salaisuus, josta
hänen poliisimiehensä ei tiedä. Myös sivuhenkilöihin riittää psykologista
ja sosiaalista syvyyttä harvinaisella tavalla. Karikatyyrejä Sieppauksen
ensemblessä ei ole.
Pieni kauneusvirhe kirjan keskivaiheilta silti löytyy. Palasten ollessa koossa
Tuomola
herkeää saarnaamaan hetkeksi yleisönosastoista tutulla paatoksella,
mutta onneksi tämä ei kestä kauan. Lukija olisi ymmärtänyt yskän ilmankin.
Kenties hienointa Sieppauksessa on sen mässäilemättömyys väkivallalla. Julmuuksien
esittelemisen sijaan se kertoo koskettavasti, miten ne vaikuttavan uhrien omaisiin,
läheisiin ja yhteisöön. Hieno saavutus.
Juha Virkki
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Lapin Kansa
05.06.2010
"Ongelmia kerrakseen
Rikosylikonstaapeli Noora Nurkka on siirtynyt
keskusrikospoliisista Lohjan poliisiin hyvin henkilökohtaisista syistä. Ne pysyvät
salassa jopa lähimmiltä kollegoilta.
Lukija sentään saa tietää, että taustalla on ongelmallinen avio,
josta tosin jäi kaksi suloista
lasta.
Johanna Tuomola on kasannut toiseen dekkariinsa Sieppaus todellisen ongelmasuman.
Lähes jokaisella on vaikeuksia: menneisyys kummittelee, perheessä on ongelmanuoria,
koulukiusausta ja ihmissuhdeongelmia. Opettajan ja oppilaiden suhde ylittää pedagogisen
etäisyyden niin ettei opettaja aina edes tunne oppilaitaan.
Seesteisimmät ihmiset ovat oikeastaan paikallinen huoltoasemapariskunta ja Noora Nurkan isä mieskumppanineen,
johon Noora on vuosien jälkeen saanut toimivan yhteyden. Hän jopa asustaa isänsä tilalla, jossa Reima ja
Harri pitävät ravihevosia.
Sieppaus liikkuu paljolti koulumaailmassa. Poliisin pakeille tulee nuori nainen,
joka ilmoittaa
13- vuotiaan poikansa kadonneen. Aluksi tapaukseen suhtaudutaan tietyllä varauksella: naisen suhde todellisuuteen ja
arkipäivän realiteetteihin tuntuu vähintäänkin huteralta. Sitten ilmenee, että juttu on otettava vakavasti.
Juuri kadonnut poika on se ankkuri, joka on pitänyt tätä pientaloutta paikallaan. Ihmisten kuvaukset
vahvistavat asian: poikaa luonnehditaan melkein enkeliksi ja ennen kaikkea vastuuntuntoiseksi. Hän on
luvannut kuolevalle isälleen pitävänsä huolta äidistään ja on myös tehnyt sen.
Etsinnät alkavat, ja koska sieppaus on enemmän kuin arvaus, myös tekijän jäljittäminen. Työ
vie Noora Nurkan, komisario Pentti Litmasen, Mario Turusen ja muut poliisit suljettuun kouluyhteisöön suljettuine
saloineen. Tuomola vyöryttää tarinaan oppilaita ja opettajakunnan edustajia, joista yhdellä jos
toisellakin tuntuu olevan salattavaa. Pedofiliaepäilyt saavat kaupunkilaiset kiihdyksiin.
Johanna Tuomola on tarttunut herkkään aiheeseen, jonka käsittelyssä voi mennä metsään
monella tapaa.
Tunteisiin vetoavia teemoja on paljon. Tekijä kuitenkin onnistuu runsaan henkilögallerian ja
rakenteen kanssa erinomaisesti.
Jos johonkin teemaan voi kiinnittää erityishuomiota, se on syrjäytyneisyys ja sen liitännäinen
välinpitämättömyys. Toisella dekkarillaan Johanna Tuomola osoittaa, ettei hän ole pelkkä lupaus,
vaan tervetullut lisä Suomen dekkaristien ytimeen."
TAPIO NEVALA
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kainuun Sanomat
23.05.2010
Sieppaus koulumaailmassa
Rikosylikonstaapeli Noora Nurkka tuli vuosi sitten tutuksi Johanna Tuomolan
psykologisessa nykydekkarissa Tummissa vesissä. Tätä ennen Tuomola
oli kirjoittanut kahdeksan nuortenkirjaa.
Nurkasta kehkeytyi niin voimakas hahmo, että Tuomolan oli hyvä jatkaa
Lohjalle sijoittuvien tarinoiden sarjaa. Ja miksipä ei olisi jatkanut, sillä
aineksia jo Nurkan perheestä on vaikka itsenäiseksi kirjaksi asti.
On yksinhuoltajuutta, kelvoton entinen kumppani, isän homoperhe ja niin edelleen-
muodikasta perhe-elämää riittää.
Uutuuskirjassaan Johanna Tuomola panee Noora Nurkan, rikoskomisario Pentti Litmasen ja
ennen kaikkea Nurkan työparin Mario Turusen tiukan paikan eteen. On ryhdyttävä selvittämään koulupojan katoamista.
Kadonnut Petteri Vistbacka on kerrassaan kelvollinen poika. Hän pitää huolta vähän
hitakaisesta äidistään ja hoitaa kouluasiansa kunnolla.
Miksi tälläinen kelpo poika siepataan? Kysymyksiä joutuvat virkavallan edustajat pohtimaan
oikein tosissaan.
Työssä pitää kiirettä, ja joulukin painaa päälle. Kaiken yllä leijuu pelko, ettei Petteri ole enää
hengissä.
Menneisyyden varjo
Kun kuolumaailmaa ruvetaan penkomaan, löytyy sieltä mahdollinen syy sieppaukseen. Mutta sälytetäänkö liian suuri taakka menneisyyden epäilysten perusteelle opettaja Olavi Savon niskoille?
Tämä on kova kysymys, ja siihen Tuomola on pureutunut kunnolla. Hän antaa Noora Nurkan
ja Pentti Litmasen miettiä menneisyyden varjoa perinpohjin.
Epäilyt opettajan harjoittamasta seksuaalisesta häirinnästä olivat " tunteita nostattavia asioita,
jotka saattoivat syöstä viattoman miehen helvettiin. Mutta jos hän oli syyllinen, sinne hän kuuluikin", tutkijat miettivät.
Olavi Savon tapauksen saama voimakas painotus on kirjan heikoin lenkki. Ei ole uskottavaa,
että koko tutkimuslinja lähtisi vuosia sitten toisella paikkakunnalla heränneiden epäilyjen vuoksi tiettyyn suuntaan.
Sinnikäs työ saattaa kuitenkin kunnon virkakunnan oikeille jäljille - onneakin on mukana -
mutta työtä se vaatii. Sieppaajan henkilöllisyys on kelpo yllätys. Yllätys on parin muun kiristysjutun ilmitulo.
Johanna Tuomolalla on hyvä ote aiheeseen. Hänellä on psykologista silmää ihmissuhteille.
Virkamiehen työ ei ole todellakaan irrallinen saareke, vaan oma elämäntilanne ja ympäristön vaikutus tuntuu työssä, halusipa tai ei".
SEPPO KÄMÄRÄINEN
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kansan Uutisten Verkkolehti
Lukupiiri 23.04.2010.
Kansan Uutisten Viikkolehden toimituspäällikkö Kai Hirvasnoron arvio:
"Sieppaus on mieluisa yllätys
Hyvän kirjan lukeminen on nautinto, mutta kaksinkertainen nautinto on tutustua uuteen
kirjailijaan, joka vie heti mukanaan.
Lohjalaisen Johanna Tuomolan toinen dekkari Sieppaus (Myllylahti) on tapaus, joka herättää
uteliaisuutta. Miksei näin lahjakkaasta kirjailijasta kuultu mitään vuosi sitten,
jolloin ilmestyi hänen ensimmäinen dekkarinsa Tummissa vesissä? Onko tuolla jossain paljonkin
taitureita, jotka eivät pääse esille?
Romaanien todellisuudessa Suomen joka kolkassa on komisario tai yksityisetsivä murhia
selvittämässä. Lähes kaikki eturivin dekkaristit ovat miehiä. Johanna Tuomola on siksikin niin tervetullut, että hän
tuo miehiseen kenttään naisnäkökulman. Mutta Tuomola on hyvä ylipäätään, ei hyvä naiseksi.
Tätä pitää painottaa.
Tuomolan poliisi on ylikonstaapeli Noora Nurkka Lohjan poliisista. Työyhteisö on sellainen
kuin poliisiromaaneissa yleensäkin. On empaattinen pomo, komisario Litmanen sekä laitoksen huuliveikot
ja hankalammat tyypit. Lisäksi on vanhempi konstaapeli Mario Turunen, josta voi tulla enemmänkin
kuin työtoveri.
Erikoisempi ja kiinnostavampi on yksinhuoltaja Nooran kotimiljöö. Hän on ensimmäisessä
romaanissa palannut Helsingistä isänsä hevostilalle, mutta isän kanssa saman peiton alla ei nukukaan
äiti vaan Harri.
Sieppauksen voima on ihmiskuvauksessa. Kyseessä on todella jännittävä tarina ilman
yhtään murhaa. Jännitys syntyy paitsi kadonneen pikkupojan epätoivoisesta etsinnästä, myös hänen kotinsa ja koulunsa
lähipiirin kuvauksesta.
Johanna Tuomola tekee kokonaisia ja uskottavia ihmisiä niistäkin, joita on syytä epäillä.
Pahimmaltakin vaikuttava tapaus herättää lukijassa myötätuntoa, mutta ei romaani mitään itkupilleilyä ole,
vaan tiivistunnelmainen poliisiromaani parhaimmillaan.
Ennen kahta dekkariaan Johanna Tuomola on kirjoittanut kahdeksan hevosmaailmaan
sijoittuvaa nuortenkirjaa."
Valkeakosken Sanomat
28.7.2010
"Virkistävä uutuus
Aikaisemmin nuortenkirjoja kirjoittaneen ja nykyään päätoimisena kirjailijana
toimivan Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä on virkistävä uutuus
kotimaisten jännitysromaanien joukossa. Kirjan kerronta on vetävää ja
monisävyinen juoni yllätyksellinen. Myös kirjan loppuratkaisu on tavallista
puhuttelevampi, sillä surman motiivi ei ole ollenkaan tavanomainen.
Kirjassa on kaksi päähenkilöä.
Ensimmäinen on nuori rikoskonstaapeli Noora
Nurkka, joka tarinan alussa muuttaa kahden lapsensa kanssa vuosia omaa
elämäänsä eläneen isänsä hevostilalle Lohjalle. Tarinan edetessä selviää,
miksi isä on aikanaan jäänyt pois tyttärensä elämästä, ja mitä nykyään on
asian korjaamiseksi tehtävissä.
Teoksen toinen keskushenkilö on Nooran empaattinen esimies, rikoskomisario
Pentti Litmanen, jonka lääkärivaimo kamppailee aviomieheltäkin vuosia salassa
pysyneen henkilökohtaisen ongelman kanssa.
Kirjan ydintarina kiertyy Aurlahden rannasta kuolleena löytyvän naisen, Saara
Hallamaan,
lähipiirin ja yllättävän monimutkaisten ihmissuhteiden ympärille.
Murhatutkimuksen ohessa Lohjan poliisin tutkijaryhmä selvittelee monia
pienempiä tapauksia, sekä yllättävän härskisti toteutettua rakennusbisnestä.
Tummissa vesissä on hyvin huolellisesti kirjoitettu poliisiromaani. Uskottavan
juonen lisäksi
siinä painottuvat sekä henkilökuvaus että sosiaalisten suhteiden
vaikutukset tapahtumien kulkuun.
Tuomola kuvaa kirjansa henkilöitä ja rikostutkintaa realistisella otteella.
Tarina ei sisällä hurjia takaa-ajokohtauksia eikä veri roisku, mutta silti
juoni jaksaa pitää otteessaan loppuun asti. Kerronta on miellyttävällä tavalla
maltillista, ja lukijalle jää hyvin tilaa sekä henkilöiden ajatusten
seuraamiselle että surman syiden pohtimiselle."
Tuulikki Strand-Niemelä
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ruumiin Kulttuuri 4 / 2009
"Johanna Tuomola on tervetullut vahvistus
suomalaisten naisrikoskirjailijoiden rintamaan.
Esikoisdekkari Tummissa vesissä istuu
vankasti kotimaisen poliisiromaanin sabluunaan ja
tuo uuden sankarittaren naispoliisien melko vähälukuiseen joukkoon.
Aiemmin Tuomola on julkaissut nuortenkirjallisuutta.
Romaanissa keskusrikospoliisin
rikosylikonstaapeli Noora Nurkka kokee avioliitossaan
suuren pettymyksen, mikä saa hänet pakkaamaan kaksi
lastaan ja muuttokuorman kohti uusia maisemia. Vantaa vaihtuu Lohjaan
myös ammatillisesti: Lohjan poliisi
saa riveihinsä uuden ammattitaitoisen tutkijan ja vanha isä
saa lähes ventovieraan tyttärensä ja lapsenlapsensa
luokseen asumaan. Muutos on melkoinen, sillä Noora kohtaa isänsä
uudestaan vuosien jälkeen ja uusi työ Lohjan poliisissa
puolestaan tuntuu takaperoiselta urakehitykseltä.
Teoksen nimi viittaa sekä useiden henkilöiden mielenmaisemiin että
järvestä löytyneeseen
naisen ruumiiseen. Lohjan poliisi ryhtyy selvittämään
kunnollisen kotiäidin kuolemaa, joka lajille tyypilliseen tapaan
vaikuttaa ensin itsemurhalta. Kun tutkinta syvenee ja uhrin menneisyyden
pintaa hieman raaputetaan, paljastuu monisyinen ihmissuhteiden verkosto.
Mahdollisia syyllisiä on useita.
Kuvio on perinteinen, ja Tuomolan valttikortti on rauhallinen
murhatutkimuksen ja henkilöiden
kuvaus. Hän uskaltaa pysäyttää tarinan ja jättää
tilaa niin henkilöiden kuin lukijankin ajatuksille ja rikoksen
syiden pohdinnoille, mikä syö välillä romaanin jännitettä ja lukuote
paikoitellen herpaantuu. Realistinen ote on teokselle hyvin leimallista - ja sitähän
poliisiromaaneilta aina peräänkuulutetaan."
KIRSI LUUKKANEN