Aimo tarttuu näppikseen...

Mamma se käy kierroksilla ja tuskailee, kun Julia Takalo aiheuttaa kirjassa ongelmia: se kuulemma tapaa miehen johon tykästyy, muttei osaa päättää ottaako jutun tosissaan vai ei. Lisäksi kaikkia muitakin harminaiheita on ilmaantunut: asunto on hankkinut pölyhiukkasia viime viikkoisten tilalle, vessanpytty on menettänyt hohtonsa, lattioita koristaa niin karvat, muruset kuin hiekanjyvät ja lakanat… noh, ei niistä sen enempää. Kaupassakin pitää käydä. Ja kuntosalilla. Ja viedä koirat pissalle!

Viimeistään tässä vaiheessa otan vihjeestä onkeeni. Niin kuin ihmisillä on tapana, ne eivät sano suoraan mistä kiikastaa vaan höpisevät ja lätisevät asian ympärillä niin kuin asia olisi kuuma peruna, johon ei itseään polttamatta voi tarttua. Mammalle on iskenyt aikapula! Minä ymmärrän sen itseäni lainkaan rasittamatta, miksi se mammalle niin vaikeaa on? Eikä se tietenkään ymmärrä, kuinka helppo ratkaisu asiaan on.

Minä voin ottaa jonkin tehtävän hoitaakseni. Käperryn hetkeksi sohvalle miettimään. Siivousta? No… ei iske. Kaupassa voisin käydä, mutta olisi noloa kantaa kotiin mamman ja papan vaatimia hedelmiä ja kasviksia kulmakunnan kissojen ja koirien nähden. Ehkä Ossi lähtisi kantokaveriksi?

Ei, päädyn helpoimpaan ratkaisuun. Kirjoitan mamman puolesta viikon blogin. Keskinäinen kommunikaatiomme ei aina ole sujuvaa, mutta kunhan jaksan asiaani toistaa, tulen yleensä ymmärretyksi.

Mamma on istunut pari tuntia liikuttelemassa Julia Takaloa maisemasta, mielentilasta, tapahtumasta toiseen. Siitä huomaa, että olo alkaa käydä tukalaksi. Ei kestä enää kauaa. Aivan oikein. Mamma nousee selkäänsä hieroen, tekee hassun näköisiä jumppaliikkeitä ja heittäytyy sitten lattialle kroppaansa taivuttelemaan.

Kun useita kertoja päivässä toistuva sessio alkaa lähestyä loppuaan, ryhdyn esittämään asiaani. Mamma ehtii liikesarjansa loppuun, hörppää vettä ja istuu takaisin Julia Takalon maailmaan ennen kuin ymmärrys ulottuu asiaani. Se laskee sormensa tietokoneen näppäimistöltä ja katsoo minua hämmästyneenä.

Sinäkö haluat kirjoittaa tämän viikon blogin?

Heilautan päättäväisesti häntääni. Mamma alkaa nauraa. Se nousee ja heittäytyy uudestaan lattialle, tällä kertaa kuitenkin peuhaamistarkoituksessa. Ossi ryntää takapihalta, missä se on ollut liskoja metsästämässä (tai siis kyttäämässä, ei se koskaan niitä kiinni saa) ja yhtyy painimatsiin. Kierimme, halaamme, nauramme – kyllä, koiratkin osaavat nauraa.

Sitten mamma vakavoituu. Se katsoo minua pää kallellaan niin kuin sillä usein on tapana. OK, pistä toimeksi. Mutta kirjoita jostain, mikä ihmisiä kiinnosta. Olin ajatellut käsitellä politiikkaa. Hallituksen viimeaikaiset päätökset on jälleen saaneet murskakritiikkiä osakseen.

Hyppään vakavan näköisenä tuoliin mammaa vastapäätä. Avaan tietokoneen kannen ja lasken pääni niin, että voin päästää ilkikurisen ilmeeni valloilleen mamman näkemättä. Politiikkaa? Ehei, haluan kirjoittaa jostain mielenkiintoisesta. Esimerkiksi eilisestä tarhakeikasta Lantana Dog Parkissa. Gordon ja Buster ottivat taas yhteen. Siinä karvat totisesti pöllysivät, kun ne tekivät kantojaan selviksi. Viime talvena ne olivat bestiksiä, mutta nyt mulkoilevat toisiaan epäluuloisina silloinkin, kun esittävät olevansa coolisti kaveri. Gordon on käyräjalkainen ja paksukroppainen, isossa päässä sojottaa kaksi pystykorvaa kahden tiukan silmän jatkoksi. Buster on labbiksen ja greyhoundin mix, rento, iloinen jätkä. Jos lähden välien viilenemistä spekuloimaan, epäilen että syynä on muun vakiporukan keskinäiset jännitteet ja odotukset, jotka heijastuvat kaksikkoon. Buster oli viime talvena vielä pentu, jolle sekä Ossi että minä osoitimme kaapin paikan vähän niin kuin malliksi, ettei nuorukainen liian varhain kasvattaisi liian suuria luuloja itsestään. Silloin kuitenkin, nyt Miamiin muuttanut, Baxter, piti lankoja tassuissaan ja oli lauman kiistaton johtaja. Baxterin lähdettyä on tullut valtatyhjiö, jota eripuraisuuden eri asteikolla ja häilyvän kannattajajoukon usutuksesta yritetään täyttää.

Mamma vilkaisee näyttönsä yli minua. Miten sujuu?

Hyvin.

Homma sujuu tosiaan paremmin mitä olisin voinut odottaa. Ja se on yllättäen hauskaa. Ymmärrän yhtäkkiä, että jos mamma ei hyväksy kirjoitustani, petyn raskaasti. Sitten saan neronleimauksen. Mamma halusi politiikkaa. Vaihdan vain nimet ja ympäristön. Gordonista ja sen kannattajajoukosta tulee oppositio demareiden Rinteen johdolla ja Busterista hallituksen rahamies. Koiratarhan viereiseltä skeittiradalta värvään yhtälöstä vielä puuttuvan Suomen kansan. Siellä skeittaavat nuoret miehet ja naiset touhuavat omiaan meidän touhuja toisella silmällä välillä vilkaisten, kommentoiden, meille nauraen, joskus käytöstämme peläten.

Myhäilen itsekseni luovuttaessani kirjoituksen mamman luettavaksi. Kuten arvelinkin, se ei tajua keitä kirjoitus itse asiassa edustaa.

Olet tuonut hallituksen ja opposition väliset jännitteet hyvin esille. Ja sen, kuinka ulkopuoliseksi kansa itsensä koko touhusta kokee. Kiitos, Aimo!

Mamma halaa minua, ja sanoo taikasanat. Nyt lähdetään pissalle ja sitten syömään!

Ossi ryntää takapihalta ja jarruttaa etuovella. Katse tapittaa naulakossa roikkuvaa remmiä. Lähdemme pissalle.

Naapurin kissa sukii itseään meidän reviirillä. Ossi jännittyy, karvat nousevat pystyyn ja silmät salamoivat kissaa. Sitten se kääntää päänsä sivuun näkyvällä voimanponnistuksella ja astelee eteenpäin ryhdikkäänä mutta rennosti.

Hyvä, Ossi! mamma ja minä kehumme yhteen ääneen.

Ossin koko keho hymyilee vastaukseksi.    
 

0 0