Tänään heräsin itselleni vihaisena...

Olen sallinut itseni ajatella, että olen ihmisenä ihan OK tyyppi. Tunneälyni on, jos ei mittava niin hyvissä kantimissa kuitenkin, ymmärrän oikean ja väärän eron suuremmin ponnistamatta. Osaan rakastaa – ja kun suutun, en anna sille sokeasti valtaa. Mutta olen väärässä. Olen kaukana hyvästä tyypistä.

Rakastan eläimiä. Olen rakastanut pikkutytöstä lähtien. Ensimmäinen koirani Dingo näykkäisi minua naamasta, kun konttasin häiritsemään sitä kesken sen unien, ja jätti muistoksi arven, jota arvostan vielä tänäkin päivänä. Oma hevonen kaksitoistavuotiaana. Ankkoja, kaneja, lehmiä, kissoja, koiria. Kuusitoistavuotiaana hevosia rutkasti lisää, kun niiden hoitamisesta tuli ammattini. Lisää koiria, kissoja, kaneja – ja pari kakadua. Jos äkkiseltään laskisin, päätyisin suunnilleen sataan hevoseen, pariin kymmeneen koiraan, kymmeneen kissaan ja pariin kymmeneen muuhun eläimeen, joiden hoidosta ja hyvinvoinnista olen ollut vastuussa.

Kaikki, joilla on ollut yksikin lemmikki tietävät, että väistämättä tulee aika, jolloin lemmikin kuolemasta on päätettävä ja toimeenpantava elämän päätepiste eläintä stressaamatta ja sen kärsimystä pitkittämättä. Hevosten kohdalla päätöksen taustalla saattavat olla muutkin syyt kuin hevosen säästäminen kurjistavasta sairaudesta. Hevosen ylläpito on kallista, ja jos hevosesta ei saa ennakoimaansa hyötyä, teurastamonauto kurvaa herkästi pihaan.

Olen syönyt rakastamani hevosen lihaa. En pidä sitä ongelmallisena, jos en nyt erityisen miellyttävänä. Hevonen kuuluu tuotantoeläimiin, siipikarjan, possujen ja lehmien tavoin. Kuuluu, koska olemme päättäneet niin. Pitääkö päätöstä kyseenalaistaa? Pitäisikö eläinten kasvattaminen ihmisravinnoksi lopettaa? Jos ilmastolliset näkökohdat huomioi, ilman muuta pitäisi. Entä eettisistä syistä? Käytämmekö ihmisinä valtaamme väärin katsoessamme, että on all right alistaa elävä ja tunteva olento vatsamme täytteeksi? On helppo ajatella, ettei se ehkä kaikin puolin ole ihan kliffaa, mutta välttämätöntä. Tarvitsemme protskua. Bodarit tarvitsee protskua siinä kuin taaperotkin. Mutta, mutta… täytyykö se olla lihasta lähtöisin?

Ei tietenkään. Vaihtoehtoisia proteiininlähteitä on runsaasti. Lähteitä, jotka eivät kiihdytä ilmaston lämpenemistä, jotka eivät vaadi ihmisravinnoksi muuntuakseen mittavia viljelyalueita ja vesivarantoja, jotka eivät tunne tuskaa, pelkoa, ahdistusta – ja jotka ovat meille eläinten lihaa terveellisempiä.

Tämä tuskin on kellekään uutinen. Lihansyöjänä joudun vastaanottamaan kipristelevän omantuntoni lähettämiä signaaleja, mutta ei hätää, kipristelyn saa helposti äänettömälle. Syksyllä julkisuuteen tulleet videokuvat teurastamoilta käänsivät kyllä volyyminappulan kaakkoon. Väkivaltaa, epäonnistuneita tainnutuksia, huh, karua!

Pari päivää meni kasvissoppalinjalla, mutta tuli viikonloppu ja possunfilee tarjouksessa. Kuitenkin16.12 Hesarissa oli Arja Kivipellon kirjoittama juttu Sika tahtoo tonkia, pureskella ja rakentaa pesän possuilleen, joka ylitti henkilökohtaisen sietokykyni. Viimeinen matka ja viimeiset hetket ovat yhtä helvettiä eläimille – käsi sydämellä, tiedetään, mutta onhan niiden elämä siihen asti jokseenkin kelvollista.

Ei ole. Hesarissa ollut kirjoitus riisti itseltäni viimeisetkin harhaluulot, joita olen hellästi pöyhinyt kuntoisuuden säilyttämiseksi. Emakon hyvinvoinnille on äärettömän tärkeää päästä porsituksen lähestyessä rakentamaan jälkeläisilleen pesää, mutta sen sijaan emakko pakotetaan ahtaaseen porsituskarsinaan, jossa sillä ei ole tilaa liikkua, rakentaa pesää tai mahdollisuutta hoivata jälkeläisiään. Jokainen äiti voinee kuvitella, miltä tuntuisi synnyttää sänkyynsä kahlehdittuna ja maata sen jälkeen paikallaan pelkkänä maitokoneena vailla mahdollisuutta hellästi kosketella lastaan. Tehomaataloudessa eläinten lajikäyttäytymistä ei ole mahdollista ottaa huomioon – silloinkaan kun vakiintunut käytäntö on selkeästi ristiriidassa Suomen eläinsuojelulakien kanssa. Siinä mielessä olisi reilua muuttaa lakitekstiä muotoon: Eläimelle ei saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ellei se ole taloudellisesti perusteltua.

Mikäkö sitten on oma vastaukseni tähän sietokykyni ylittymiseen? Olenko tehnyt ainoan mahdollisen suoraselkäisen teon ja julistanut ruokalistaltani lihatuotteet pannaan? En, hitto soikoon! Yritän löytää lihatiskiltä vapaammin kasvatettua luomulihaa ja olen valmis maksamaan siitä tarjouspossua enemmän, ja yritän kaikkineen vähentää lihankulutustani. Olen syystäkin pettynyt ja vihainen itselleni, mutta ei hätää – tiedän omatuntoni tuota pikaa tyyntyvän. Osaan kääntää katseeni asioista, jotka vaatisivat muutosta, mutta jotka koen vaikeiksi muuttaa. Se kuulunee luontevana osana ihmisyyteen. On helpompi ummistaa silmänsä Romanian mustalaisten ahdingolta, naapurin kokemalta lähisuhdeväkivallalta ja tuotantoeläinten huonolta kohtelulta, kuin tehdä jotain asialle.

Inhimillistä, väitän. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi eläimellisyys rinnastetaan julmuuteen? 

0 0