Tänään heräsin sisällissodan runtelemassa Suomessa...

Tänään heräsin sisällissodan runtelemassa Suomessa. Siitä liikkuu lukuisia käsityksiä, mistä tämä kaikki sai alkunsa. Tämä kaikki, mikä näkyy ikkunastani, muovilla peitetystä aukosta seinässä. Helsingin kaupunki on pimeä, juuri tällä hetkellä äänetön, kuu valaisee ydinkeskustan raunioita. Jaksan vielä muistaa nähneeni vastaavia näkyjä uutisreportaaseissa. Kuinka hölmöjä ihmiset ovatkaan, kun tuolla tavalla kääntyvät toisiaan vastaan, muistan ajatelleeni. Mitä he uskovat sotimisellaan saavuttavansa?

Nyt tiedän vastauksen: ei mitään. Hulluus on salakavala tauti. Ensin on se raivokkaita käsityksiään mesoava tyyppi, jolle vähän säälivästi naureskellaan. Sitten niitä on kaksi, sitten neljä. Raivokkaiden syytösten kohteena oleva osapuoli trimmaa oman verbaliikkansa juhlakuntoon. Uhoaa tarinaansa, myy sitä eteenpäin. Ja kas, riiteleviä osapuolia on lukuisia, järki sumenee ja kansa valitsee puolensa.

Ulkomaiset konfliktiasiantuntijat selittävät lähtökohtia suurin piirtein näin: Hallituksen ajama kova talouspolitiikka ajoi kansan kahteen leiriin, menettäjiin ja menestyviin. Pakkolait seurasivat toisiaan, työttömyys rehotti, elinkustannukset karkasivat käsistä, kynnelle kykenevät karkasivat omaisuus ulkomaille talteen pantuna ja loput jäivät tappelemaan murusista. Kriisitunnelmat nostivat vanhat jakolinjat uuteen kukoistukseen. Vitsikkyys katosi savolaisuus-/hämäläisyys -linjauksista. Myös uskontokysymykset saivat uutta pontta, palattiin sujuvasti homojen vihaamiseen ja epäluulosta tuli jokaisen paras kaveri. Tilanne räjähti käsiin, kun osa armeijasta nousi kapinaan hallitusta vastaan. Aseita virtasi tunteiden kuumottaman kansan pariin. Matti Meikäläisestä tuli palavasilmäinen naapurinsa teloittaja, joka korkeintaan katui niitä kaikkia ystävällisiä sanoja, joita vuosien varrella oli hallituksen sumutuspolitiikan johdosta naapurilleen lausunut.

Se on ohi, Matti Meikäläinen karjui tepastellessaan voimiensa tunnossa kylänraittiamme pitkin jees-miehet tyhmästi virnistelevänä mattona perässään. Otimme takaisin sen mikä meille kuuluu, ei enempää, eikä vähempää!  

Itse en jaksa enää välittää syistä. Seuraukset ne minua valvottavat tänä syyskuisena yönä. Asuin Hauholla, kun maailma meni raiteiltaan. Omakotitalossa pienessä taajamassa. Olin aloittanut lukion, takaraivossa muhi ajatus lääkärin ammatista. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja isä autoliikkeen johtajana. Isosiskosta tulisi poliitikko, siitä koko perhe oli yhtä mieltä. Suvi julisti luonnonsuojelua intohimolla, jossa oli maanista maustetta.

Jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka ummistimme silmämme voimilta, jotka ottivat asuinyhteisömme valtaansa. Muutos oli yhtä nopea kuin salakavala. Ellet ollut meidän puolella, olit meitä vastaan.

Emme halunneet uskoa. Suvin poliittiset ambitiot leimahtivat täyteen kukkaansa ja luonnonsuojelu sai väistyä pakottavampien asioiden tieltä. Äiti ainoana näki vaaran merkit. Hän yritti hyssytellä Suvia, mutta tämä vain nakkeli niskojaan. Isää hän kehotti tulemaan iltaisin kotiin jollain vaatimattomalla autolla, mutta isä rakasti kaikkia ärjyviä voimanpesiä, joita luksusmerkkejä edustamassa autoliikkeessä riitti, ja sanoi äidille: Älä huoli, mä oon kaikkien kaveri. Ei kukaan meille pahaa tahdo. Meidän jokakesäiset grillijuhlat on legenda. Koko tienoo nauttimassa ilmaista viinaa ja safkaa. Muutamassa viikossa kaikki palaa ennalleen – porukka palaa järkiinsä. Sano minun sanoneen.

Ne jäivät jokseenkin isän viimeisiksi sanoikseen. Ulko-ovi potkaistiin auki. Talo täyttyi aseita pitelevistä miehistä. Tulitus. Täydellinen hiljaisuus.

Kuulin sen kaiken yläkerran vessaan. Jähmetyin ehkä minuutiksi, sitten otin jalat alleni. Ryntäsin kodinhoitohuoneeseen ja sullouduin allaskaappiin häpeä kumppaninani.

Samana yönä lähdin liikkeelle. Siitä on nyt neljä vuotta. Olen kasvanut mieheksi mutta pelkään kuin pikkupoika. On hetkiä, jolloin haluan vain luovuttaa. Luovuttaa joko ihmisyydestäni tai elämästäni.

Mutta en voi. Mielikuvissani äiti, isä ja Suvi ovat käyneet epätarkoiksi, mutta tiedän mitä he haluavat minun tekevän. Jonkun meistä on selviydyttävä.

Se hetki on nyt. Olen tehnyt valmisteluja pitkään. Vene odottaa minua ja kymmentä muuta Lauttasaaren rannassa tasan kello kaksitoista yöllä. Pääsen perille välikohtauksitta. Rannassa värjöttelee kolmisenkymmentä kumaraista hahmoa. En ole yllättynyt, että matkakumppaneita on enemmän kuin sovittiin. Ei bisneshenkisyys mihinkään ole kadonnut. Ahtaudumme veneeseen, joka vaikuttaa suht tukevalta tässä pienessä poukamassa mutta muuttuu kiikkeräksi ulapalla.

Moottori nakuttaa tasaista rytmiään. Sulloudumme tiiviimmin toisiamme vastaan. On tyyntä mutta ilma on raaka. Kukaan ei puhu. Toivomme, että kippari hallitsee hommansa, muuta emme voi.

Ajantaju katoaa. Yhtäkkiä valo halkoo pimeyttä ja torvi pärähtää. Ruotsin rannikkovartioston kutteri ajaa veneemme rinnalle. Miehistö tuijottaa meitä valonheitinten loisteessa väsynein ilmein ja auttavat meidät laivaan.

Seuraavana aamuna olen Tukholmassa. Yön aikana merestä on poimittu muutama muukin venelasti ja laivasta kiemurtelee sadan hengen joukko maahanmuuttoviranomaisten paimentavina kuulaaseen ilmaan. Jokainen meistä pysähtyy hämmästyneenä muutaman askeleen otettuaan. Kestää hetki toipua satamassa avautuvasta näystä.

Tältä se ennen näytti. Silloin kun kaikki oli normaalia. Tavallinen toimeliaisuus.

Iltapäivään mennessä alan hahmottaa kylmän totuuden. En ole tervetullut tänne. Jos olisin tullut puoli vuotta aikaisemmin, tilanne olisi toinen. Ruotsi on saanut tarpeekseen naapurimaansa pakolaistulvasta. Kansa vaatii muutosta. Maa ei voi loputtomiin ottaa vastaan ryyppääviä ja rähiseviä suomalaisia, auttaa heitä jaloilleen, opettaa heitä yhteiskunnan tavoille.

Pistän parastani haastattelussa – yhtään omiani panematta. Haastattelijani on ystävällinen karua sanomaa levittävä nainen. Vaikka Helsinki on yhä erittäin levotonta aluetta, pohjoisessa on paikkoja, joissa ei käytännöllisesti katsoen sodita yhtään. Voisimme palauttaa sinut esimerkiksi Tornion rajalle, josta ei ole kuin parin päivän patikkamatka vaikkapa Kittilään.

Yritän sanoa, että vaikka saattaisin säilyä Kittilässä hengissä, elämistä siellä ei voi harjoittaa. Haluan käydä koulua, saada ammatin, työskennellä, tulla siksi ihmiseksi, joka minusta oli määrä tulla ennen kuin tämä hulluus alkoi.

Haastattelijani hymyilee surullisesti ja taputtaa likaista kättäni. Ymmärrän kyllä, mutta me emme ole vastuussa unelmistasi. Ikävä totuus on, että te pakolaiset tulette liian kalliiksi veronmaksajillemme. Mutta katso asiaa positiiviselta kannalta. Olen ymmärtänyt, että te suomalaiset moititte hapansilakan makua. Nyt sinun ei tarvitse jäädä tänne ja opetella syömään pahanmakuista ruokaa.

Kiitän kohteliaasti. Takaisin vastaanottokeskuksessa piiloudun peiton alle ja annan itkun tulla. Maailma on valtava, mutta minulle siinä ei ole paikkaa. Olen muuttunut ihmisestä kulueräksi.
 

0 0