JOHANNA
TUOMOLA

Aimo ottaa hatkat...

7.4.2016
Johanna Tuomola

Viimeksi valitin kun mammalla oli kirjoituslanka hukassa. Tällä kertaa ongelma on päinvastainen.

Mamma suoltaa tekstiä ryöppyävänä virtana. En minä sitä pahakseni pane, että mammalla työt sujuu hyvin, mutta kun se tyystin katoaa sinne mielikuvitusmaailmaansa. Se esittää olevansa täällä meidän kanssa, mutta se on näyteltyä – eikä se edes kovin hyvä näyttelijä ole. Papalle se menee täydestä. Se tuli juuri äsken kotiin ja kertoo golfkierroksestaan.

< Eka ysi meni alle parin mutta sitten lyönti katosi ja jälki oli karmivaa. Slaissia slaissin perään. I stink!

Ossi, mamma ja minä katsomme, kun pappa taivuttaa kroppansa hankalan näköiselle mutkalle ja sivaltaa kädet yhteen kiedottuina kuvitteellisen golflyönnin. Se jää seisomaan kuin balettitanssija ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Näkee varmaan vihreän väylän, siniset vesiesteet ja lipun koristaman griinin. Ilmeestä päätellen lyönti jälleen slaissasi ja päätyi griinin sijasta hiekkabunkkeriin. Niin, ei mamma ole perheen ainoa mielikuvitusmaailmassa viihtyvä.

Mamma kuitenkin näyttelee poistuneensa omasta mielikuvitusmaailmastaan ja ottavansa osaa pappaa kohdanneeseen tragediaan.

< No voi harmi. Huomenna varmaan menee paremmin.

Pappa huokaisee ja sivaltaa uuden kuvitteellisen lyönnin. Se kuitenkin pysähtyy kesken swingin ja alkaa heiluttaa näkymätöntä mailaansa ylhäältä alas, ylhäältä alas, uudestaan ja uudestaan.

< Ei noin. Kropalla, ei käsillä.

Ossi ja minä kuuntelemme papan mutinaa. Mamma on jälleen kadonnut omaan maailmaansa, mutta ei se pappaa haittaa, sekin kun on painunut pois täältä.

Menen allapäin takapihalle ja heittäydyn varjoon makaamaan. Lämpötila on kolmekymmentä, joten aurinkoon ei kannata hakeutua. Ossi tulee hetken kuluttua ja kysyy miksi murjotan.

Kysymys on hyvä, mutta en tiedä kuinka vastata. Haluaisin esittää ylevää ja kertoa olevani huolestunut mamman flowsta. Ja tavallaan olenkin, sillä tiedän, kuinka tämä päättyy. Heti kun mamman sisäinen kriitikko palaa työtehtäviensä pariin, suurin osa muutaman päivän aikana suolletusta tekstistä joutuu maalatuksi ja delete-näppäimen tuhoamaksi. Mutta siihen asti mamma nautiskelee olostaan. Se on jälleen tietokoneen ääressä, silmissä välkkyy mielihyvä kaikista loistavista oivalluksista, joita sen päässä kuin liukuhihnalta syntyy. Se on etevin mielikuvitusmaailman rakentaja koskaan. Dialogi on terävän nasevaa, hahmot niin eläviä että hengityksen kuulee ja juonenkäänteet nerokkaan yllätykselliset.

Sepä se. Ilman sisäistä kriitikkoaan mamma saattaa äityä ajeluttamaan päähenkilönsä alas jyrkänteeltä puoli välissä kirjaa – ja onnitella itseään päätöksestään. Itkuunhan tämä päättyisi. Kriitikon paluun kunniaksi järjestettäisiin laajat uudelleen järjestelyt, eikä se koskaan ole helppoa.

Mutta en minä mamman tulevia harmeja surkuttele. Surkuttelen itseäni. Enkä tiedä viitsinkö myöntää sen Ossille. Ossi ei varmaankaan tuomitsisi minua, sillä kun on myötäelämisen kyky, mutta minua asian myöntäminen nolostuttaisi.

Olen perheen cool jätkä. Niin mamma, pappa kuin Ossikin osaavat kitistä, valittaa ja pillittää kun asiat eivät suju heidän tahtomallaan tavalla. Minä en osaa, en halua, en pysty. Minä rakastan. Se on mun juttu. Heti kun ajatus tulee mieleeni, tiedän miksi murjotan. Minua loukkaa, kun mamma mielikuvitusmaailmaansa kadonneena on esittävinään huomaavansa rakkaudenosoituksiani ja esittävinään vastaavansa niihin.

Rakkaus on vakava asia. Isoin mitä maailmassa on. Tiedän että mamma oikeasti rakastaa minua, vaikka nyt vain esittääkin. Rakkaus on kuitenkin itsessään niin puhdasta, ettei sitä voi alistaa minkään malliselle teeskentelylle.

Katson Ossia päättäväisesti. < Kaivetaan tunneli aidan ali.

< Miksi?

< Karataan.

< Miksi?

Olen jälleen haluton vastaamaan Ossin kysymykseen. Haluan, että mamma säikähtää meidän katoamistamme niin että palaa meidän luo, mutta sopiiko coolin jätkän sellaista suustaan päästää? < Seikkaillaan!

Ossi ryhtyy tassut viuhuen hommiin. Autan. Pian ryömimme aidan alta ja jolkuttelemme talojen takaa mamman ja papan ulottumattomiin. Varoittelen Ossia päästämästä itseään valloilleen vaikka irti päässyt onkin. Tämän ei ollut tarkoitus päättyä tragediaan; auton alle jääneeseen Ossiin tai naapurin kuolleeseen kattiin.

Ossi katsoo minua riemukkaana. < Joo, lupaan. En mene ajoradalle samaan aikaan auton kanssa ja jätän kissat… joo, lupaan, jätän kissat rauhaan.

Olen ylpeä kaveristani. En tiedä pystyykö se tosipaikan tullen jättämään kissan rauhaan, mutta ainakin se yrittää vilpittömästi täyttää lupauksensa. Ja vaikka antaisikin mielihaluilleen periksi, tuskin se kattia vakavasti pystyy vahingoittamaan. Saattaisi käydä toisinpäin.

On jännittävää olla karkumatkalla. Hajut ovat voimakkaampia kuin remmin päässä kulkien. Olemme Ossin kanssa omillamme. Kaukaiset esi-isäni ovat olleet katukoiria, eläneet ja kuolleet Brasilian kuuman auringon alla, vapaina. Hetken ajan haaveilen sellaisesta elämästä, ja kerron aatoksistani Ossille.

Ossi pysähtyy järkyttyneenä. < Mitä me niinku syötäis? Ollaanhan me näitä katuja kierrelty. Pariin kaluttuun kananluuhun ja sinapilla pilattuun pullaan ehkä törmätty. Mieti nyt! Kuolisimme nälkään. Vatsaa hiukoo jo nyt! Aimo, mennäänkö takaisin?

Moitin itseäni aatosteni jakamisesta. Ossi suhtautuu ravintoasioihinsa kiihkeällä vakavuudella. Mamma on yrittänyt vieroittaa se keskipäivän ateriastaan, mutta Ossin hätäännystä lounaansa puuttumisesta ei kukaan kestä todistaa. Epäsäännöllinen ja epävarma ruokahuolto on pelkkänä ajatuksenakin Ossille kauhua ja tuskaa tuottava.

< Se oli vain vitsi.

Ossi rauhoittuu vakuuttelustani. Ja enhän minä nyt tosissani ollut. Kuten todettua, rakastan mammaa ja pappaa. Siellä minun kuuluu olla.

Tuumailen, että on aika palata takaisin. Ossi on samaa mieltä. Kuljemme jalkakäytävää vierekkäin. Välillä kohtaamme ihmisen.

< Nice puppies! Are you lost?

Emme ole kuulevinamme. Lähestymme kotikatuamme, kun Ossi jähmettyy. Harmaa kissa köllöttää nurmikolla hännänmitan etäisyydellä jalkakäytävältä. Ossin suusta purkautuu turhautunut itku, mutta se kääntää katseensa ja tepastelee kissan ohi.

< Olet aika jätkä, kehun.

< Siinä asiassa olen kyllä samaa mieltä.

Käännymme kulmasta ja pysähdymme tuijottamaan. Mamma ja pappa juoksevat katua pitkin sanoja pursuten.

< Have you seen our dogs?

Koripalloa pelaavat lapset, autoaan pesevä mies, kuistillaan tupakoiva nainen puistelevat kaikki päätään.

Mamman ja papan naamalla paistaa hätäännys. Ne ovat palanneet mielikuvitusmaailmoistaan ja muistavat rakastaa aidosti eikä vain leikisti. Pistän laukaksi Ossi rinnallani. 

Sähköpostiosoite on pakollinen tieto, mutta sitä ei näytetä julkisesti.

Ei kommentteja.

Jaa kaverille