JOHANNA
TUOMOLA

Tänään heräsin Floridassa...

25.3.2016
Johanna Tuomola

Lähden aamulenkille tavalliseen aikaan. Kello on seitsemän, aurinko paistaa, ilma on tyyni. Yleensä kaduilla kiitää autoarmeija työpaikoille ja koululaisia kyyditsemässä – mutta tänään olemme Aimon ja Ossin kanssa yksin. Päätämme kiertää paikallisen terveyskeskuksen; ympäristö on kaunis ja hyvin hoidettu, siellä vilisee oravia Ossin ja Aimon riemuksi, ja näin sunnuntaisin se on autio.

Emme ole vielä ehtineet kääntyä terveyskeskukselle vievälle tielle, kun meidät ohittaa auto. Se hidastaa, matelee hitaasti eteenpäin ja pysähtyy hetkeksi, mutta ryömii jälleen liikkeelle. Tarkkailen autoa jatkaessani matkaa. Se on vanha sedan-mallinen Toyota. Maalista ei voi päätellä muuta kuin että se on joskus ollut tummanvärinen. Takavalo on rikki, puskuri roikkuu ja takaluukku repsottaa raollaan. Kiinnitän huomioni autossa istuviin. Kaksi nuorta miestä. Kaksikymmentä, vähän yli. Hupparit, tummat tukat, tummat ihot. Arvaan lopun vaatetuksen: alusvaatteet paljastavat lököttävät farkut ja värikkäät lenkkarit.

Auto on liikkunut samaa vauhtia kuin me hiukan meidän edellä. Se kääntyy terveyskeskukselle vievälle tielle ja pysähtyy. Me ylitämme kadun ja lähdemme kevyen liikenteen väylää samaan suuntaan. Pidän katseeni koirissa mutta vilkuilen välillä hieman edempänä seisovaa autoa.

Yhtäkkiä se kiihdyttää vauhtiin, kiitää autiota tietä, jarruvalo välähtää ja auto katoaa mutkan taakse. Ossi herkistyy kuuntelemaan viereisestä metsästä kantautuvaa rasahdusta ja Aimo kyykistyy paskalle. Kerään tuotoksen, ja jatkamme matkaa. Mietin aamupäivän touhuja: pyykkiä täytyy pestä ja muutamia sähköposteja lähettää mutta aikaa jää varmastikin perusteelliselle venyttelysessiolle ennen kuin sunnuntaityyliin lähdemme Lake Idaan Aimon ja Ossin suosikkikoirapuistoon.

Terveyskeskus tulee oikealla näkyviin. Se on iso valkoinen rakennus, jota kiertää laaja pysäköintialue – nyt autiona. Aimo huomaa oravan ensin. Se ulvahtaa, Ossin pää napsahtaa Aimon katseen suuntaan – ja sitten mennään. Orava rientää lähimpään palmuun koirat ja minä perässä. Ossi kynsii puunrunkoa ja Aimo hyppii sitä vasten. Minä huomautan, että orava tuskin päättää laskeutua alas niin kauan kuin kiiluvasilmäiset kuolaajat teutaroivat sen pakopaikan juurella, mutta kuten yleensä, ne eivät korvaansa lotkauta.

Viimein ne myöntyvät tappioonsa ja matka jatkuu. Samassa jo unohtamani auto ampaisee rakennuksen takaa näkyviin ja kiihdyttää meitä kohti. Kiristän koirien hihnat ja katson nopeasti ympärilleni. Edelleen aivan autiota meitä ja suoraan kohti syöksyvää autoa lukuun ottamatta. Vatsanseudulla tuntuu ikävä muljahdus. En ole neljän Floridassa viettämäni talven aikana kohdannut yhtään huolestuttavaa, saati väkivaltaista tilannetta, mutta nyt mieleni täyttyy joka aamuisista uutisreportaaseista. Ryöstöjä, murhia, sieppauksia. Tilastot ovat karut. Aseita on maa väärällään ja epätoivoisia huumeidenkäyttäjiä pilvin pimein – ja vankilat täynnä erityisesti nuoria mustia miehiä. Sellaisia, joita minua kohti parhaillaan kiitää autossa, joka kertoo selvää kieltä siitä, että autossa istujat ovat mitä todennäköisimmin köyhiä, hyvin mahdollisesti epätoivoisia. Ja he näkevät mitä? Keski-ikäisen tanttaran kahden piskin kanssa. Kymmenkiloisina niistä ei merkittävää vastusta olisi – ja hei, onhan heillä aseet. Tanttaralla on ainakin puhelin näkyvillä ja ehkä lompakko vyötärölaukussaan. Jokunen taala siitä saattaa irrota.

Pidän itselleni vakavan puhuttelun pysyä pää kylmänä. Suutaan ei kannata ruveta soittamaan tai yrittää jäljitellä elokuvissa nähtyjä itsepuolustuspotkuja ja -lyöntejä. Jos miehet haluavat puhelimeni, ottakoot. Ja kyllä tyhjillä kakkapusseilla ja yhdellä täydellä täytetty vyötärölaukku sekin joutaa. Kunhan vain… Muistelen auton raollaan repsottanutta takaluukkua ja mieleeni valuu kolkkoja mielikuvia sen sisällöstä.

Auto ajaa vierelleni ja niiaa pysähdyksiin. Kuskin ovi paiskautuu auki kirskunan säestyksellä. Aimo ja Ossi tuijottavat metrin päässä istuvaa miestä valppaina. Niin minäkin. Mies hymyilee ja sanoo: < Excuse me, Mam, what breed are your dogs? Kerron niiden olevan brasilian terriereitä, ja mies jatkaa ihastelemalla niiden ulkonäköä. Toinen mies kurkistaa kuskin takaa ja sekaantuu keskusteluun ystävällinen virne kasvoillaan: < Cute puppies. Nyökkään, ja hymyilen. Hymyni taitaa olla vähän häpeilevä, anteeksipyytävä. Ainakin sietäisi olla. Ennakkoluulot; mikä loputon kaivo väärintulkinnoille.  

Miehet kysyvät saavatko he silittää koiria, ja seuraavassa hetkessä kaksi isokokoista lököttäviin farkkuihin ja värikkäisiin lenkkareihin (siinä olin oikeassa) sonnustautunutta mustaa miestä on parkkipaikalla polvillaan peuhaamassa Ossin ja Aimon kanssa, jotka ottavat huomion ihastuneina vastaan.

Hetken päästä miehet istuvat takaisin autoon. < Thank you. Have a good day, he toivottavat iloinen hymy kasvoillaan ja kaahaavat tiehensä. Niin miellyttävä kuin kohtaaminen olikin, se jättää vähän tyhjän olon. Huomaan jälleen, kuinka miellyttävää on, kun ihmiset ovat iloisia, kohteliaita, välittömiä ja huomioon ottavia. Kaupassa kysellään kuulumisia ja vitsaillaan, vastaantulijat tervehtivät, kun koulubussi pysähtyy vaikka kuusikaistaisella tiellä päästämään koululaisen ulos, liikenne pysähtyy odottamaan että kolmetoistavuotias omassa maailmassaan hitaasti laahustava teini ylittää kadun. Ihmiset ovat täällä yhtä kiireisiä kuin Suomessa, mutta ystävällisyyteen ja toisen huomioon ottamiseen valtaosalla on aikaa.

Pian on aika palata Suomeen. Näiden neljän vuoden aikana olen joka kevät päättänyt jatkaa kotisuomessa täällä omaksuttua tapaa katsoa ventovieraita ihmisiä silmiin, hymyillä ja tervehtiä. Joka vuosi tapa on nopeasti karissut ihmetteleviin ja mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan käännettyihin katseisiin. Kulkiessani nyt aamuauringon lämpö kasvoillani päätän tänä vuonna olla sinnikkäämpi. Maailmassa on pahempiakin kohtaloita kuin tulla kotikaupungissaan tunnetuksi rasittavan ystävällisenä kylähulluna. 

Sähköpostiosoite on pakollinen tieto, mutta sitä ei näytetä julkisesti.

Ei kommentteja.

Jaa kaverille