JOHANNA
TUOMOLA

Tänään heräsin yhdysvaltalaisena opiskelijana...

9.3.2016
Johanna Tuomola

Olen Sean, ikä 23. Seison bussipysäkillä, vettä tihruttaa hiljalleen, mutta on lämmin vaikka on talvi. Olen valinnut asuinpaikkani kahdesta syystä, pidän Floridan ilmastosta ja lähikadulta pääsee bussilla suoraan campukselleni.

Opiskelen yhteiskuntatieteitä. Aihe on jollain tapaa aina kiinnostanut minua, mutta sen jälkeen kun isäni finanssit romahtivat, en voinut valita toisin. Isä ei ymmärrä minua, hän sanoo että hän saa syyttää pelkästään itseään, vaikka vika ei hänessä ollutkaan. Ei voida vaatia, että valtion pitäisi kantaa yksilöstä vastuuta. Ensin en tiennyt mitä ajatella, kun romahdus tuli. Isä ainakin aavisti mitä tuleman piti mutta minä olin täysin valmistautumaton. Kuorma-autot talon edessä, armeija vieraita miehiä, viranomaisia, muuttomiehiä, siivoojia.

Katkeroiduinko? Kyllä, luultavasti. Mielestäni se oli epäoikeudenmukaista. Ja nyt kun tiedän kaikki faktat, olen varma siitä. Se mitä isälleni tapahtui, oli epäoikeudenmukaista. Myönnän, etten ole aivan rehellinen. Itse asiassa tarkoitan, että se mitä tapahtui, oli minulle epäoikeudenmukaista. Tai siis meille molemmille.

Mutta on asiassa valoisatkin puolensa. Omaksun tietoa helposti, olen ollut hyvä oppilas aina, joten kun finanssit meidän kahden jäsenen taloudessa meni kuralle, pystyin jatkamaan opiskeluani minulle myönnetyn stipendin turvin. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntarakenteen ansiosta maassa on paljon hyväntekeväisyysjärjestöjä, joista saa akuuttiin hätään vaatetta ja jalkineet, kunhan nöyrtyy pyytämään. Ruokaa en ole vielä soppakeittiöstä joutunut anomaan, pysyn ravinnossa niillä taaloilla, joita saan kaupan ruokakassien pakkaamisesta.

Professorini astuu luentosaliin, johon on kokoontunut parisen kymmentä opiskelijaa. Hän katsoo suoraan minuun. < Sean, meillä jäi perjantaina keskustelu kesken. Selostit pohjoismaisten yhteiskuntajärjestelmien hyviä puolia. Mielestäsi siis tämä amerikkalainen unelma-malli ei toimi.

< Kyllä se toimii, vastaan. < Mutta vain harvoille ja valituille. Taloudesta on kasvanut liian suuri voima. Hyödyn-käsitettä ei osata laskea kuin senteissä ja dollareissa. Talous ei ole ihmistä varten vaan ihmiset taloutta varten.

< Väitätkö, että pohjoismaissa asiat on toisin? Ja jos ne ovat toisin, millä tavalla?

< Siellä ajatellaan yhteiskuntaa kokonaisuutena, jossa vahvat ja onnekkaat pitävät heikoista huolta. Kaikille taataan perustulo, kenenkään ei tarvitse kerjätä.

Professorini hymyilee ystävällisesti. < Olet selvästi perehtynyt tähän asiaan. Silloin varmasti tiedät, kuinka tässä tulee käymään. Olethan havainnut merkit?

Nyökkään allapäin. Yhtäkkiä en haluaisi puhua, mutta sanon kuitenkin. < Niin, rahan voima sielläkin vahvistuu. Raha, talous, yhteiskuntarakenteet eivät ole ensisijaisesti ihmisen hyvinvointia turvaamassa vaan jatkuvaa talouskasvua öljyämässä.

< Jossa tuotto kanavoituu pienelle, mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalle eliitille, professorini sanoo kuin hieman yksinkertaiselle mutta rakkaalle lapselle. < Globaali maailmantalous. Mikään maa ei voi siitä irtisanoutua.

< Niin, sanon lannistuneena. Kotimatkalla bussissa mietin vielä aamuista sananvaihtoa. Professorini sanat olivat kiistattomat, samalla ne olivat käsittämättömän typeriä. Miksi me hyväksymme tämän ainoana mahdollisena talousjärjestelmänä?  

Jään bussista ja katson tapani mukaan katua kumpaankin suuntaan. Vähän matkan päässä kulkee nainen kahden koiran kanssa minun suuntaani. Kyykistyn ja olen solmivinani lenkkarini nauhoja. He ohittavat minut. Odotan vielä hetken, sitten kävelen ripeästi jalkakäytävän vierellä kohoavaan metsikköön. Tiiviin lehvistön alla on hämärää. Jalkani kulkevat tiiviiksi tallattua polkua. Kotini tulee näkyviin. Sinisellä ja mustalla pressukankaalla päällystetty oksista kasattu maja. Se näyttää koskemattomalta. Raotan ovena toimivaa suikaletta ja valaisen pientä tilaa taskulampulla. Kaikki kunnossa.

Keitän teetä spriikeittimelläni ja nakerran pari keksiä ennen kuin valmistaudun työhöni. Pukeudun vihreään paitaan ja mustiin housuihin. Kiinnitän rintaani laatan, jossa lukee: Sean. No tipping, please.

Pakkaan ihmisten ruokakasseja kello yhteentoista asti illalla, jolloin kauppa menee kiinni. Työnnän heidän kärryjään autolle, nostan ostokset kyytiin, hymyilen ja toivotan hyvää iltaa, sitten hyvää yötä. Jalkojani särkee mutta saan ainakin syödäkseni. Ja minun kohdallani tämä on väliaikaista. Olen terve ja kyvykäs. Joskus saan hyvän työpaikan ja muutan taloon.

Hyvästelen työtoverini ja katson kun Albert ja Dennis konkkaavat menemään. Toinen henkisesti ja toinen fyysisesti vammautunut. Heille ei koskaan tule mitään parempaa.   

Sähköpostiosoite on pakollinen tieto, mutta sitä ei näytetä julkisesti.

Kari Blomster
14.3.2016 11:37
 
Kiitos, hieno kirjoitus. Johanna hei, tiedäthän Kati Sinenmaan ja Pasilan kivilinnan?
https://www.google.fi/webhp?sourceid=chrome-instant&ion=1&espv=2&ie=UTF-8#q=kati%20sinenmaa
Johanna Tuomola
14.3.2016 23:37
 
Hei Kari, en tiennyt Kati Sinenmaasta ja Pasilan kivilinnasta. Nyt tiedän, kiitos!

Jaa kaverille