Johanna Tuomola - Petoksen anatomia

Aino Peura kokee elämänsä järkytyksen rikoskomisario Pentti Litmasen ja rikosylikonstaapeli Noora Nurkan tullessa ilmoittamaan hänen miehensä kadonneen ruotsinlaivalla. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa. Ainolle valkenee, että miehen taustalta löytyy petollista toimintaa.
Ulottuuko se lähipiiriinkin? Ystävyyssuhteet rakoilevat, kun epäluulot nousevat pintaan.
Kukin muodostaa oman totuuden, mutta kuka on oikeassa? Mistä kaikesta petoksessa on kyse, kuinka laajalle se ulottuu, mitkä sen motiivit ovat - entä hinta?

Lohjan poliisi yrittää tahollaan selvittää sekavaa vyyhteä. Kuinka Villa Haikarista löytynyt ruumis liittyy tapaukseen? Pentti Litmasen keskittymiskykyä heikentää yhä kasvavat kotihuolet, jotka kuin salamana kirkkaalta taivaalta saavat karmivan selityksensä.
Myös Noora Nurkka on yksityiselämässään vedenjakajan äärellä.

Esimakua kirjasta

Prologi.

Aino Peura sipaisi hellästi vatsaansa ja vilkaisi alas kadulle.

Tumma maasturi pysähtyi kadunreunaan. Siitä astui ulos mies ja nainen. Aino Peura ei aavistanut vanhan elämänsä aivan kohta päättyvän.

Oli keskiviikko.

Myöhemmin Aino Peura aina ajattelisi edellistä päivää – Jukan lähtöpäivää – viimeisenä järjellisenä päivänä.

Jukka oli tapojensa mukaan herännyt varhain. Aino oli muutaman kerran havahtunut keittiöstä kuuluviin ääniin ja sitten kiskotellut itsensä hereille.

-- Otatko kahvia? Jukka oli kysynyt niin kuin useimpina aamuina.

-- Ei kiitos, Aino oli vastannut niin kuin useimpina aamuina. Hän oli laittanut vettä vedenkeittimeen, kytkenyt virran ja kiiruhtanut kylpyhuoneeseen. Kun hän palasi, teemuki höyrysi valmiina juuri sellaisena mistä hän piti; kaksi palaa sokeria, pikkutilkkanen maitoa, neljä desiä vettä ja kruununa sitruunanmakuinen teepussi.

Oliko hän riittävästi arvostanut näitä Jukan hänelle tekemiä pieniä palveluksia?

Matkalaukut olivat odottaneet eteisessä valmiiksi pakattuina. He olivat jutelleet Jukan tulevasta matkasta; säätiedotuksen mukaan luvassa oli tyyni sää, mikä oli Jukan mieleen. Lyhyillä Tukholmaan tai Tallinnaan suuntautuvilla matkoillaan Jukka käytti mieluummin laivaa kuin lentokonetta, vaikkei kovaa merenkäyntiä kestänytkään.

Aino oli ehdottanut, että mies koluaisi tukholmalaisia taidegallerioita, mikäli työasioilta jäisi aikaa. Ruotsin kruunu oli ennätyksellisen alhaalla euroon verrattuna, olisi otollinen hetki kartuttaa heidän pientä taidekokoelmaansa. Jukasta ajatus oli hyvä.

He olivat puhuneet jonkun sanan Lohjan sivistystoimen johtajasta; Ainon oli sinä iltapäivänä määrä haastatella vasta toimeensa valittua naista tehdäkseen tästä jutun Länsi-Uusimaahan. Ja lopuksi he olivat puhuneet yleisistä asioista; HIFK oli hävinnyt arkkiviholliselleen Jokereille. Pääministerin viimeisin sammakko oli kirvoittanut muutaman kärjekkään kommentin ja sitten oli hetki suunniteltu mitä he tekisivät seuraavana perjantaina Jukan tultua kotiin.

Vai muistiko hän väärin?

Olivatko he todella jutelleet pelkistä tyhjänpäiväisistä asioista? Ainakin Aino oli jättänyt kertomatta tärkeimmän, mutta lukuisien hedelmöityshoitojen ja turhien toiveiden jälkeen hän halusi olla varma ennen kuin kertoisi Jukalle. Hän sai vasta sinä aamuna varmistuksen gynekologiltaan.

Nyt hän toivoi että olisi kertonut. Entä toivoiko Jukka, että olisi kertonut mitä mielessään kantoi puhumiensa tyhjien sanojen sijaan?

Luku 1.

Vanhempi rikoskonstaapeli Mario Turunen heräsi hätäiseen ääneen.

-- Kello on jo yli seitsemän. Hitto, me ollaan myöhässä.

Sänky keinahti. Peitto lähti lentoon. Pari kissaa sysättiin lattialle.

-- Äkkiä nyt. Kohta koko talo herää.

Mario nousi lannistuneena. Hän veti kalsarit jalkaansa ja hävisi kylpyhuoneeseen. Suihku olisi tehnyt terää, mutta pissaamiseen oli tyydyttävä. Noora pureskeli jo varmaan kynsiään, mikä oli jokseenkin naurettavaa. Eivätköhän talon kaikki asukkaat tienneet hänen viettävän täällä useasti öitään. Hän palasi makuuhuoneeseen ja yritti olla huomioimatta kuinka seksikkäältä rikosylikonstaapeli Noora Nurkka näytti pyydystäessään hujan hajan heiteltyjä vaatekappaleitaan.

Nooran käsi hamuili sängyn alta sukkaa. Hän käänsi pörröisen tukan kehystämät kasvot ja katsoi Mariota paniikinpoikanen vihreissä silmissään. -- Eihän ketään vielä näkynyt?

Marion teki toisinaan mieli purnata tätä heidän järjestelyään. Kukaan ei järkyttyisi jos he olisivat avoimesti yhdessä. Mutta Nooran pelko oli todellinen, olkoonkin järjellisesti ajatellen ylimitoitettu ja sivu-urille suunnattu.

-- Hiirenhiljaista. Kaikki nukkuu vielä.

Noora nousi konttausasennostaan ja sipaisi suukon Marion karhealle poskelle. -- Nähdään töissä.

-- Ei niin hoppua. Mario houkutteli kielellään Nooran huulet raolleen. Vähitellen kireys hellitti ja suudelma muuttui vastaanottavaksi. Nyt hän oli valmis lähtemään.

Suihkussa Noora kuuli veden kohinankin läpi Marion autonmoottorin heräävän henkiin. Saippuoiva käsi hankasi kiivaammin. Mario oli ilman muuta oikeassa. Kaikki tiesivät, olivat tienneet jo hyvän aikaa. Jos he eläisivät viktoriaanista aikakautta, hänen käytöstään saattaisi perustella ihan järkisyin. 2010-luvun Suomessa se oli silkkaa neuroottisuutta. Hänen pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan.

Ajatus oli pelkkä heitto. Hän ei voinut kuvitellakaan ruotivansa sisintään jonkun vieraan edessä. Hän vältteli sitä parhaansa mukaan kaikkein tutuimmankin ihmisen edessä: itsensä.

Dalmatialaiskloonit Pilkku ja Täplä loikkasivat olohuoneen sohvalta Nooran mennessä aulan läpi keittiöön. Hetkessä hän oli iloisten naamojen ja innokkaiden häntien saartama. -- Hetikö ulos?

Koirien katse kiertyi ovelle. Noora oli asunut runsaat puoli vuotta isänsä tilalla kissojen, koirien ja hevosten ympäröimänä. Kaupunkielämään tottuneelle kulttuurisokki oli ollut raju. Ehkä hämmentynein hän oli siitä, kuinka älykkäitä ja persoonallisia eläimet olivat. Koirien kommunikointia oli helpoin ymmärtää mutta ei kateiltakaan älyä puuttunut, kun kerran kykenivät manipuloimaan talollisen ihmisiä omaan tahtoonsa. Ja Reima Nurkan ja Harri Kivelän kommenteista päätellen hevoset tiesivät tarkkaan nekin mistä naruista vedellä saadakseen haluamansa.

Noora avasi oven ja jäi hetkeksi seisomaan koleaan aamuun. Pakkasta oli muutama aste, mutta taivaalle hyvän matkan kivunnut aurinko kohottaisi lämpötilan pian plussalle. Koirat jolkottivat tavanomaista reittiään talon taakse metsikköön. Talitintit mekastivat läheisissä puissa pitkän mykän kauden jälkeen. Seinän vierustalle oli ilmestynyt nurmikkoa lumikasojen sijaan.

Kevät oli aina ollut Nooran suosikkivuodenaika. Tänä vuonna se näyttäytyi entistäkin upeampana. Kevään seuraaminen maaseudulla oli aivan toisenlainen kokemus kuin kaupungin betoniviidakossa. Täällä kevään edistymisestä kertovat merkit tulivat kiinni iholle.

Noora laittoi aamiaisen tulolle ja meni herättämään lapset. Jonas oli jo hereillä. Hän luki sängyssä Aku Ankkaa.

-- Huomenta. Onko Milla Magia ollut taas pahanteossa? Entä Karhukopla?

-- Karhukopla istuu telkien takana mutta Milla Magia ryösti taas Roopen onnenlantin.

-- Voihan ryökäle. Roope Ankka hyppii varmaan seinille.

-- Takuulla. Joonaksen hymy paljasti, ettei hän pitänyt Roope Ankkaa kohdannutta tragediaa tragediana ensinkään. -- Ankkalinnassa on surkeita pollareita. Aina joku ryöstää Roopen.

-- Surkeita ovat, toisin kuin meillä Lohjalla. Täällä ei onnenlantit joudu rosvojen käsiin, Noora sanoi ja harmitteli kuinka kaukana totuudesta kommentti oli. Asuntomurrot olivat koko Uudellamaalla lisääntyneet epidemiaksi asti. Hän pörrötti Joonaksen tukkaa. -- Onko nukuttu hyvin?

-- On. Äiti?

-- Niin. Mitä?

Joonaksen katse palasi sarjakuvalehteen. Noora istui sängynlaidalle ja otti poikaa kädestä. Hetken päästä Joonaksen katse kohosi.

Noora arvasi mitä Joonas yritti saada kysytyksi. Pojan ilme oli sekoitus hämmennystä ja ymmärrystä. Joonas oli vasta kuusi, mutta osasi käsittämättömän herkästi lukea äitinsä mielenliikkeitä.

-- Kakista ulos vain, Noora kehotti lempeästi.

-- Miksi Mario aina lähtee niin aikaisin?

Noora oli aseeton Joonaksen vilpittömyyden edessä. Siksi että äitisi on sitoutumiskammoinen houkka; pelkuri, joka korvat höröllä kuuntelee alitajuntansa marinaa, että jok’ikinen mies on yhtä petollinen kusipää kuin sinun isäsi, hän rehellisesti ajatteli, vaikkei oivallustaan tietenkään ääneen sanonut. Sitä paitsi Joonas ymmärsi asian jo muutenkin, ikävä kyllä. Oli aika vaatia itseltään enemmän. -- Kuule, ensi kerralla pyydän Marion jäämään aamiaiselle. Sopiiko?

Joonaksen vakavat kasvot sulivat hymyyn. Noora siirtyi ison huoneen vastakkaiselle seinustalle Annin sängyn viereen. Hän silitti ajatuksissaan tytön silkkistä tukkaa. Yleensä yksinhuoltajan lapset vihasivat äidin tai isän uutta kumppania vaikka tämä olisi kuinka nasta tyyppi. Mutta Anni ja Joonas suorastaan palvoivat Mariota. He näkivät Mario Turusessa tosi kivan miehen; miehen joka arvosti heitä ja välitti heistä. Aivan kuten Noorakin näki.

Huh, huh, tyttöseni, Noora sanoi itselleen. On kyllä muutoksen aika.

Annin silmät avautuivat. Nähdessään äidin tytön kädet ojentuivat automaattisesti. Noora antoi pusun ja halin. -- Huomenta, unikeko. Ja eikun pisulle ja pesulle.

-- Ei jaksa.

-- Jaksaa tietty.

-- Eipäs.

-- Eipäs juupas, Joonas pisti väliin ja hyppäsi kylmälle lattialle. -- Minä ehdin ensin.

Annin peitto lensi kaaressa. Kilpajuoksu kylppäriin alkoi. Vielä se oli pelkkä hauska leikki. Kymmenen vuoden päästä kylppärivuoroista varmasti taisteltaisiin verissä päin.

Olisi varmasti järkevää pistää oma kaoottinen tunne-elämänsä ojennukseen ennen kuin teini-iän kauhut muuttaisivat taloon, Noora huomasi ajattelevansa ja tympääntyi. Hän oli kuin innokas mainosmies luovutettuaan järjelleen pikkusormen. Jokainen ajatus puolusti muutosta. Samapa tuo. Vie koko käsi.

Noora laittoi lasten muroannokset valmiiksi vaikka tiesi sen uskaliaaksi. Annista oli viime aikoina tullut ronkeli, tai oikeammin: hänelle oli kehittynyt oikukkaat makunystyrät. Eilinen herkku saattoi olla tämän päivän inhokki.

Murot kuitenkin kelpasivat, Noora helpottuneena huomasi. Lasten syömishäiriöistä kuuli hiuksia nostattavia kertomuksia. Jopa seitsemänvuotiaat laskivat ahdistuneina kaloreita ja jumppasivat itsensä näännyksiin. Annin oikullisuus näyttäytyi onneksi normaaliin kehityskaareen kuuluvaksi. Tyttö kokeili rajojaan ja testasi valtaansa. Tai niin Noora toivoi, mutta eihän hän mikään psykologi ollut. Varma ei voinut olla, vain tarkka ja hereillä.

Reima Nurkka ilmestyi keittiöön, huikkasi lyhyen huomenen ja hävisi ulos. Tyly ilme paljasti, että eilisistä raveista ei ollut toivottavaa menestystä irronnut. Tai sitten hän vain harmitteli aamutallivuoroansa tavallistakin enempi. Reima Nurkka rakasti hevosiaan, paitsi aamuisin.

Harri Kivelän tuulessa ei ollut moitteen sijaa, kun hän hetkistä myöhemmin tuli keittiöön. Tampereen raveista oli tullut pari ykköstä ja yksi neljäs sija, hän kertoi.

-- Menikö teillä kovin myöhään? Noora kysyi isänsä myrtynyt ilme tuoreessa mielessä.

-- Oltiin jo puolilta öin punkassa, Harri vastasi ja lisäsi Nooraa merkitsevästi katsoen: -- Mutta autoliikenne alkaa nykyään melko varhain täällä mäellä.

-- Niinpä, Noora tyytyi vastaamaan.

Harri haukkasi voileipäänsä. -- Salaisuus on salaisuus vain jos se on salassa.

-- Totta.

-- Kun se on kaikkien tiedossa, se lakkaa olemasta salaisuus.

Noora istui Harria vastapäätä. -- Sekään ei ole mikään salaisuus, että syömisen ja puhumisen yhteisliitto aiheuttaa murujen leviämisongelman.

Harri hymyili. -- Ja on esteettisesti epämiellyttävää.

-- Sitäkin.

Anni kuunteli sananvaihtoa tyytymättömän näköisenä. -- Miksi isot ihmiset käyttää niin hölmöjä sanoja?

-- Siksi kun ne on unohtanut kaikki hyvät sanat, Joonas ehdotti.

Ehdotus tyydytti Annia. -- Äiti, saanko huomenna kaurapuuroa murojen sijaan?

-- Tottahan toki, Noora sanoi tyytyväisenä. Etukäteisilmoitus toiveiden suhteen oli suuri edistysaskel. Siten ne olivat jopa toteutettavissa. Hän katsoi oliko kaapissa kaurahiutaleita. Ei ollut.

Harri heilautti kättään. -- Minä hoidan sen.

-- Kiitos. Noora istui juomaan lopun kahvinsa. Puolen vuoden jälkeen hän ei enää tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että Harri pääsääntöisesti hoiti talon muonituspuolen. Mutta kiitollisuus ei ollut vähentynyt tippaakaan, päinvastoin. Tilanne helpotti hänen elämäänsä käsittämättömän paljon ja mukavaa oli sekin, että päivällisen taso oli Harrin kokintaitojen ansiosta jotain aivan muuta kuin mihin hän ja lapset olivat tottuneet.

Reiman myrtynyt ilme oli sulanut hevosten aamutervehdyksiin. -- Taran varsominen on kohta käsillä.

Lasten silmät syttyivät kuin neonvalot. -- Tänäänkö? he kysyivät yhteen ääneen.

-- Muutaman päivän päästä.

Pettyneistä ilmeistä päätellen muutama päivä oli aivan liian kaukainen ajankohta. Pian kuitenkin into otti jälleen vallan. -- Saadaanko me nähdä synnytys? Joonas kysyi äitiään ja isoisäänsä vuoronperään katsellen.

Noora hieman häkeltyi kysymystä. Puoli vuotta sitten he olivat olleet kaupunkilaisperhe, joka törmäsi syntymän ihmeisiin korkeintaan television välityksellä. Muutos oli valtava. Ja vaikka muutoksen taustalla olleet syyt olivat puistattavat, itse muutos oli tehnyt heille kaikille hyvää.

-- Jos Tara ei tykkää yleisöstä kyttyrää, Noora sanoi isäänsä kysyvästi katsoen.

-- Tara on vanha konkari. Mutta meluta ei silti saa.

-- Me ollaan ihan hiljaa, Anni kuiskasi juhlallisesti.

-- On kuitenkin yksi pulma, Harri varoitteli. -- Tara voi varsoa silloin kun olette nukkumassa tai tarhassa tai telkkua katsomassa.

Reima nyökytteli. -- Monet tammat haluaa varsoa salaa.

Lapset katsoivat toisiaan kuin tehden pyhän sopimuksen. Me ei nukuta, ei mennä tarhaan, eikä katsota telkkua ennen Taran varsomista, heidän päättäväisillä kasvoillaan luki.

Onneksi Harri muistutti, että varsomisia oli kevään mittaan tiedossa useita, mikä horjutti lasten päättäväisyyttä siinä määrin, että päiväkotiin lähtö näytti sittenkin toteuttamiskelpoiselta.

Lapset lähtivät huoneeseensa vaihtamaan pyjaman tilalle päivävaatteet. Noora seurasi hetken kuluttua kuunneltuaan ensin Reimankin suusta muutaman kommentin salarakkaasta, jonka talon hiiretkin tunsivat.

Haluatko että pyydän Marion tänne asumaan? Noora oli heittää ja järkyttyi. Ajatus ei ollut kertaakaan edes käväissyt hänen mielessään, mutta kun se oli sinne livahtanut, se tuntui häiritsevästi asettuvan taloksi. Mutta askel oli ehdottomasti liian suuri. Hehän vasta opettelivat tuntemaan toisensa.

Lapset marssivat värikkäissä toppahaalareissaan kuurakerroksen alla värjöttelevää autoa kohti. Noora tunki vaihtohaalarit ja -saappaat, vaihtosukkien, -housujen ja -paitojen seuraan jättimäiseen kassiin ja juoksi lasten perään. Onneksi talvi veteli viimeisiään. Pian toppahaalarit vaihtuisivat t-paitaan ja shortseihin.

Pakkasella Noora tapasi käynnistää auton ennen kuin kiinnitti lapset turvaistuimiin ja puhdisti jäisen tuulilasin. Helkutin rakkine ei kuitenkaan käynnistynyt.

Ehkä hetken päästä, Noora toivorikkaasti ajatteli. Mutta ei. Hän kohtasi lasten kysyvät katseet peruutuspeilissä. Hän starttasi uudestaan vaikka tiesi sen turhaksi. Auto oli kuollut. Ei auttanut kuin mennä takaisin taloon ruinaamaan kyytiä.

-- Ota maasturi, Reima sanoi.

-- Ettekö te tarvitse sitä tänään?

-- Kaupassa täytyy käydä, mutta jos piipahdat siellä kotimatkalla? Harri sanoi.

-- Tietty. Onko sinulla kauppalistaa valmiina?

-- Ei vielä.

Noora vilkaisi kelloaan. Hän oli pahasti myöhässä. -- Soitatko Harri siitä myöhemmin?

-- Hoituu.

Kun Noora oli saanut lapset turvallisesti istutettua isoon Honda maasturiin ja oli ajamassa ulos työkonehallista, Reima käveli auton rinnalle.

Hän nyökäytti päätään kohti muutaman metrin päässä seisovaa Nooran autoa. -- Hoidanko sen saman tien romuttamolle?

-- Älä nyt hulluja puhu, Noora puuskahti epätoivoisena yrityksenä esittää närkästynyttä. Todellisuudessa auto kuului romuttamolle. Ihme että se oli pysynyt kasassa näin kauan. Mutta hänellä ei ollut varaa vaihtaa autoa. Ehkä puolen vuoden päästä, kun hän toivottavasti olisi saanut maksettua ex-miehensä petoksella aiheuttamat velat. -- Ei siinä varmaan ole kuin akku lopussa, Noora sanoi ja rukoili olevansa oikeassa.

-- Niin, ja jarrut paskana, jousitus vetelänä ja kori tielle leviämäisillään. Se on varsinainen pommi. Pikkuautojen ei kuulu kestää satojatuhansia kilometrejä.

-- Tuo Toyota on kuule poikkeusyksilö.

-- Joka on tullut tiensä päähän, Reima lakonisesti totesi.

-- Katson sitä illalla. Noora vilkutti ja ajoi ulos säkenöivään aamuun. Jos onni oli myötä, autossa oli vain joku pikkuvika, jonka hän saisi itse korjattua. Autovanhus oli viime vuosien aikana koulinut hänestä puolivillaisen mekaanikon.

Luku 2

Rikoskomisario Pentti Litmanen lopetti puhelun ja istui hetken mietteissään, ennen kuin lähti liikkeelle. Hän kurkisti rikosylikonstaapelin huoneeseen ja oli tyytyväinen nähdessään Noora Nurkan palanneen lounaalta. Edessä häämöttävää tehtävää ajatellen rikosylikonstaapeli oli paras valinta työpariksi.

-- Tukholman poliisi otti äsken yhteyttä, Pentti ilmoitti. -- Lohjalla asuva Jukka Peura on kadonnut viime yönä Viking Gabriellalla Helsingin ja Tukholman välillä.

-- Eikä silminnäkijähavaintoja? Noora ennemmin sanoi kuin kysyi.

Rikoskomisario puisteli päätään. -- Asia huomattiin vasta satamassa. Miehen kaikki tavarat olivat hytissä siivoojien tullessa ja kun asiaa selvitettiin, huomattiin että miehen autokin oli vielä autokannella.

-- Kuulostaa huonolta, Noora totesi. -- Onko valvontatallenteista selvinnyt mitään?

-- Kaikkea materiaalia ei ole vielä ehditty käydä läpi, mutta kymppikannen kamerasta näkyy vahvasti humaltunut mies ulkokannella liikkeellä kohti perää. Pentti Litmasen kasvot kurtistuivat harmista. -- Ikävä kyllä paapuurin peräkamera on pois pelistä niin että hyppäämisestä tai putoamisesta ei ole kuvaa. Mutta miestä ei ole sen koommin näkynyt, joten… Rikoskomisario huiskautti paljonpuhuvasti kättään.

Kaksikko oli hetken vaiti. Noora huokaisi: -- Se siitä sitten. Onko miehellä perhettä?

-- Vaimo, Aino Peura. Hän on toimittajana Länsi-Uusimaassa ja tiemme ovat työasioissa jonkun kerran kohdanneet. Enimmäkseen lehdestä ottaa yhteyttä toinen reportteri, mutta muistan puhelimessa puhelleeni hänen kanssaan muutamaan otteeseen.

Noora sai jälleen tahattoman muistutuksen tuoreesta asemastaan. Edelleenkin paikallislehtien toimittajat tivasivat tietoja rikoskomisariolta tai Mariolta tai vaikkapa alakerran vastaanottovirkailijalta. Keskusrikospoliisissa työskennellessään Nooraan oli ollut yhteydessä laaja toimittajakaarti. Hän ei pitänyt median ahdistelusta, mutta ei ollut mieltä ylentävää huomata kadonneensa kartalta.

Yleensä Nooralla ei ollut vaikeuksia arvostaa kaikkia positiivisia seikkoja, joita Helsingistä muutto oli saanut aikaan. Hän piti nykyisestä työstään, työtovereistaan – eräästä ehkä turhankin paljon. Mutta rikospoliisiin pääseminen oli ollut pitkäaikainen haave, ja kun se sitten oli toteutunut, siitä luopuminen oli ollut kova pala.

Asian muistelu sai hänen leukaperänsä kiristymään. Kuinka hän oli voinut sotkeentua siihen kelvottomaan Esaan? Hänessä täytyi olla jotain vikaa. Hän veti vääränlaisia ihmisiä puoleensa, hän ihastui vääränlaisiin ihmisiin – hän oli hulttiomagneetti, oli aina ollut. Niin että mihin hän oikein kuvitteli olevansa Marion kanssa matkalla?

-- Mario ja Bengt saavat lähteä Kirkniemeen tutkimaan niitä viimeöisiä asuntomurtoja, Pentti sanoi kuin pilkaten Nooran jälleen kerran aroiksi muuttuneita mietteitä. -- Mennään me käymään tuoreen lesken luona.

Noora lähti seuraamaan rikoskomisariota allapäin. Oli turhauttava huomata kuinka hän pienimmästäkin yllykkeestä oli valmis luopumaan niin tunteistaan kuin järjestään. Mario Turunen oli alusta loppuun kunnon jätkä – hän oli siitä varma. Tässä valamiehistössä subjektiivisilla näkökannoilla ei kuitenkaan ollut sanansijaa.

He astuivat poliisiaseman aulasta aurinkoiseen mutta sitkeän kylmänä pysyttelevään päivään.

-- Aino Peura asuu tässä ihan lähellä, mutta todennäköisesti hän on toimituksessa tähän aikaan. Koukataan kuitenkin varmuuden vuoksi kodin kautta, Pentti sanoi takkiaan napittaen.

-- Mennään tällä. Noora osoitti isänsä maasturia.

Rikoskomisarion kulmat kohosivat. -- Oltu autokaupoilla?

Noora loi mieheen pitkän katseen. Velkaantunut yksinhuoltaja poliisin nälkäpalkallako? Sinä päivänä kun hän viimein pääsisi autokaupoille, tämän hintaluokan pelit eivät valikoimaan kuuluisi. -- Laina-auto, hän kuittasi.

Pentti Litmasella ei ollut vaikeuksia arvata mikä oli syy maasturin lainaan. Toivottavasti se rikosylikonstaapelin romu oli tehnyt lopullisen tenän. Liikennepoliisin porukalla alkoi olla vaikeuksia esittää sokeita. Vain kollegiaalinen kohteliaisuus oli syynä, että siinä autonromussa oli vielä kilvet jäljellä.

Noora keinotteli ison auton parkkipaikalta kadulle ja kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle. Laurinkatu oli yksi keskustan kolmesta pääkadusta, mutta näin keskipäivällä liikennettä ei ollut nimeksikään. Prismakeskusta vastapäätä kukkakaupan edustalla oli tyhjä parkkiruutu.

He nousivat autosta. Pentti Litmanen vilkaisi kolmannen kerroksen ikkunoihin. Yhdessä ikkunassa näkyi naisen hahmo. Mieleensä painaneista osoitetiedoista Pentti tiesi Aino Peuran asuvan kolmannessa kerroksessa. Asunnon sijaintia hän ei kuitenkaan tiennyt.

Oli tavallista että hänen mielensä askarteli epäolennaisuuksia tällaisella hetkellä. Edessä oleva tehtävä oli luotaantyöntävä. Pian hänen sanansa romahduttaisivat erään ihmisen elämän. Nuorempana Pentti oli kärsimättömänä kysynyt itseltään – taikka universumilta – milloin hän harjaantuisi näihin ammattiinsa kuuluviin ikäviin tehtäviin? Vastaus oli selvinnyt vuosia sitten: ei koskaan. Onneksi kokemus auttoi. Nykyään oli helpompaa esittää tyyntä ulkopuolista, joka teki työnsä asiallisen palvelevassa hengessä.

Hissi liikkui hitaasti yläkerroksiin. Tasanne oli hämärä. Noora painoi asunnon ovikelloa ja siirtyi aavistuksen sivummalle. Oli varmasti paikallaan että rikoskomisario kertoi uutisen, kun kerran oli tuoreen lesken puolituttu.

Keskimittainen, noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen avasi oven. Hän tervehti tulijoita rennosti hymyillen mutta torjuvin sanoin: -- Olen juuri lähdössä takaisin töihin. En ehdi vastailla gallupeihin, en osta mitään ja ateistina jumalansanakin menee minussa hukkaan. Hän oli vetää oven kiinni, mutta jokin tulijoiden ilmeissä pysäytti hänet.

Rikoskomisario joutui rykäisemään. -- Olen rikoskomisario Pentti Litmanen ja tämä on rikosylikonstaapeli Noora Nurkka.

Naisen silmät laajenivat pelon ilmeeseen.

-- Olethan Aino Peura? Pentti varmisti vaikka 99 prosenttisesti varma olikin. He olivat keskustelleet ainoastaan puhelimessa, mutta nainen näytti jotenkin tutulta juuri toimittajakuvioista todennäköisesti. Hän oli varmasti nähnyt tämän kasvokuvan lehdessä ja luultavasti sivusilmällä todistanut muutaman tämän haastattelun.

-- Olen, nainen viivytellen vastasi kuin olisi mieluiten kieltänyt.

-- Sopiiko tulla sisään? Pentti kysyi ja lisäsi sanat, jotka tuskin naiselle tulivat yllätyksenä: -- Meillä on huonoja uutisia.

Naisen olkapäät jännittyivät. Tuntui kuin hän halusi huutaa, mitä huonoja uutisia, muttei sitten uskaltanutkaan. Hän kääntyi ja asteli olohuoneeseen, missä jäi seisomaan eksyneen oloisena. Lopulta hän istui nojatuoliin ja viittasi kädellään kutsun poliisikaksikolle istua sohvaan.

Pentti tiesi että asettelisipa hän sanansa miten päin tahansa, isku olisi yhtä kova. Niinpä asia oli parempi sanoa suoraan: -- Miehenne katosi viime yönä laivalta Helsingin ja Tukholman välillä.

Näki kuinka Aino Peura yritti keksiä viattomia selityksiä rikoskomisarion ilmoitukseen, mutta ilmoitus viittasi vain yhteen päätelmään. Aino Peuran olemus lysähti. Hän tuijotti paksua villamattoa sokein silmin.

Noora nojautui vaistomaisesti eteenpäin ollakseen valmiina tarttumaan naiseen kiinni jos tämä pyörtyisi, hakemaan nenäliinoja tai talouspaperia jos tämä alkaisi nyyhkyttää, tai ojentamaan lohduttavan käden jos tämä epätoivoissaan hamuilisi toisen ihmisen fyysistä kosketusta. Hän ei tietoisesti miettinyt tällaisia, mutta oli kyllin usein ollut levittämässä suru-uutista osatakseen varautua kaikkeen mahdolliseen ja empaattisen luonteensa ansiosta hän usein vaistonvaraisesti osasi tehdä oikeat toimet oikealla hetkellä.

Pentti oli usein kiitollisena ja arvostaen todistanut rikosylikonstaapelin ymmärtäväistä otetta kovia kokeneisiin kanssaihmisiin. Hän oli itsekin syvän empaattinen luonteeltaan, mutta hänen suustaan lohduttavat sanat kuulostivat toivottoman kömpelöiltä ja tueksi tarkoitetut kosketukset tuntuivat vaivautuneen hapuilevilta.

Aino Peuran katse kohosi hitaasti. Sitten se laskeutui jälleen alemmaksi. Oikea käsi jäi lepäämään vatsalle kuin tunnustellen sitä.

Ele näytti suojelevalta, mikä sai Nooran epäilemään että tuore leski oli raskaana. Aino Peura vetäisi syvän henkäyksen ja katsoi rikoskomisariota kuin sanoen olevansa valmis kuuntelemaan.

-- Toistaiseksi tiedämme varmuudella ainoastaan että miehesi kaikki tavarat ja auto ovat jääneet laivaan, Pentti sanoi ja piti lyhyen tauon. -- Eli voidaan olettaa että hän ei ole poistunut Tukholman satamassa laivasta muiden matkustajien kanssa. Laiva on ehditty sen verran tarkasti tutkia, että se mahdollisuus että hän makaa jossain sopessa loukkaantuneena – tai kuolleena, on minimaalinen. Pentti piti jälleen tauon. Tällä kertaa edellistä pidemmän. -- Lisäksi valvontakameran tallenteessa näkyy kuinka erittäin humalaisen oloinen mies yöllä neljältä kävelee ulkokannella perää kohti, kääntyy kulmasta kameroiden ulottumattomiin, eikä tule missään vaiheessa enää näkösälle.

Aino Peura rypisti otsaansa. -- Humalassa? Ei Jukalla ole tapana juoda itseään humalaan.

Noora epäili Aino Peuran myöhemmin saavan miehen humalatilasta lohtua. Se vähensi todennäköisyyttä että teko oli tahallinen. Ihmiset tekivät humalassa käsittämättömiä asioita. Ehkä Jukka Peura oli valheellisen voiman tunnossa kiivennyt kaiteelle tasapainoilemaan kuvitellen sumuisessa mielessään olevansa trapetsitaiteilija jumalan armosta. Ja sekuntia myöhemmin tullut huomaamaan, ettei ole - ja syöksynyt kuolemaansa.

Rikoskomisarion mietteet kulkivat samoja latuja. -- Ehkä se selittää asian, Pentti sanoi ja olisi mieluusti purrut kielensä poikki. Sepä vasta tökeröltä kuulosti. Mutta oli pakko puskea eteenpäin. -- Jos hän ei ollut tottunut alkoholiin, niin… jatko jäi leijumaan ilmaan.

-- Me joudumme jatkuvasti todistamaan kuinka traagisiin tilanteisiin alkoholi johtaa, Noora sanoi tullen rikoskomisarion avuksi. -- Mutta vielä on varhaista vetää mitään varmoja johtopäätöksiä, hän muistutti ehkä yhtälailla tuoreelle leskelle kuin heillekin. Tämä oli päässyt karkaamaan sivu-urille. -- Kaikki tallennemateriaali tullaan käymään huolellisesti läpi, niin että miehesi liikkeet laivalla saadaan mahdollisimman tarkasti selvitettyä. Auttaisi jos voisit luovuttaa valokuvia miehestäsi.

Aino Peuran silmät täyttyivät kyynelistä. -- Mistä te voitte tietää että se on Jukka se humalainen mies joka häviää näkyvistä? Sehän voi olla kuka muu tahansa.

-- Jos se olisi joku muu niin mikä selittää sen, että miehesi on Tukholman satamassa poistunut laivalta jättäen matkatavaransa ja autonsa jälkeensä? Noora kysyi murskaten Aino Peurassa virinneen toivonkipinän, ennen kuin se ehtisi leimahtaa.

-- Ei mikään, Aino Peura kuiskasi lannistuneena.

Noora tarttui naisen käteen. -- Olemme kovin pahoillamme. Tässä ei nyt oikein muita selityksiä ole. Ruumista tietysti etsitään merestä, mutta sen löytyminen on melko epätodennäköistä, hän sanoi tietäen kuinka harvoin matkustajalaivalta pudonneita matkustajia löydettiin siinäkään tapauksessa, että putoaminen havaittiin ja etsintöihin ryhdyttiin heti.

Pitkä hiljaisuus asettui huoneeseen. Aino Peura nousi epävarmasti seisomaan. -- Ne kuvat, hän mumisi katse eksyneen oloisesti kiertäen. -- Paperikuvia vai tiedostoja?

-- Tiedostolla mieluummin, Pentti sanoi. Ne olisi helppo lähettää sähköpostilla eteenpäin. Kuvat auttaisivat valvontatallenteita selaavia löytämään oikea mies matkustajien joukosta, kartoittamaan tämän liikkeet laivalla ja varmistamaan oliko ulkokannella juovuksissa toikkaroiva mies Jukka Peura. Silti tuntui pahalta häiritä naista pyynnöllä tällaisella hetkellä, mutta poliisintyö ei useinkaan ollut hienovaraista.

Nooran mietteet kulkivat samoja latuja. -- Voisimmeko pyytää jonkun ystäväsi paikalle? Olisi varmasti helpompaa jos joku muu etsisi sopivat kuvat, ja olisi muutenkin tukenasi.

-- En minä tarvitse ketään. Aino Peuran ääni oli tuskin kuiskausta kovempi, mutta varma kuin kallio.

Noora oli pahoillaan naisen puolesta. Itsepäiset itsenäiset ihmiset kärsivät tragedian sattuessa lähimmäisten tukeen tukeutuvia monin verroin enemmän. Hänellä oli siitä omakohtaista kokemusta turhankin paljon. Se oli väärä tapa toimia, mutta joskus ainoa mahdollinen. -- Haluatko että selaan kuvatiedostojasi?

Aino Peura mietti hetken. Sitten hän nosti kivuliaan katseen rikosylikonstaapelin silmiin. -- Jos voisit? Ei tosiaan tunnu hyvältä selata vanhoja kuvia juuri nyt.

Noora nousi ripeästi jalkeille. -- Näytä suunta.

Olohuoneen kupeessa oli iso työhuone kaksine työpisteineen. -- Teemme molemmat osan töistä kotona, Aino Peura selitti ja henkäisi kuuluvasti. -- Siis, teimme…

Noora nyökkäsi myötätuntoisesti. Nainen mietti takuulla parhaillaan milloin hän heräisi tästä painajaisunesta, vaikkei sitä uneksi uskonutkaan. Kun usko oli mennyt, oli vain toivo jäljellä – eikä siitäkään mihinkään ollut pelkkänä hapertuneena kangastuksena.

Aino Peura avasi työpöydän laatikon ja nosti nipun cd-levyjä ja muistitikkuja pöydälle. Hän katsahti niitä vaisusti. -- Näitä ei ole sen kummemmin eritelty. Uusimmat kuvat on muistitikuilla.

-- Käyn ne läpi poliisiasemalla, jos sopii?

Aino Peura nyökkäsi ja kääntyi menemään takaisin. Rikoskomisario oli noussut upottavasta sohvasta ja katseli seinille kiinnitettyjä tauluja. Maisematauluista tai muotokuvista hän pystyi sanomaan miellyttikö taulu häntä vai ei. Nämä olivat kaikki sitä abstraktia sillisalaattia, josta ei tiennyt miten päin taulu kuului ripustaa. Oli niissä kuitenkin jotain mielenkiintoista, Pentti totesi ja kääntyi naisten puoleen näiden tullessa huoneeseen. Hän huomioi rikosylikonstaapelin kantamat cd-levyt ja muistitikut.

-- Palautamme nämä mahdollisimman pian. Ja olemme sinuun yhteydessä heti kun saamme jotain uutta tietoa. Onko jotain mitä nyt haluaisit kysyä?

-- En tiedä, on niin vaikea ajatella, Aino Peura pyyhkäisi kasvojaan käsi täristen. -- Ehkä se, miten tämä etenee? Tarkoitan… naisen ääni haipui.

-- Jos istuisimme, Pentti ehdotti ja johdatti naisen nojatuoliin. -- Tukholman poliisin ja laivan henkilökunnan tekemä tutkimus saadaan todennäköisesti päätökseen muutamassa päivässä. Jos tutkimuksessa kaikki seikat viittaavat miehenne tapaturmaiseen menehtymiseen, aloitetaan kuolleeksi julistamisprosessi. Se on nykyään aika nopea prosessi ja voidaan pistää hakemuksella vireille käräjäoikeudessa heti kun tutkimukset osoittavat, että kadonnut henkilö on kadotessaan ollut välittömän hengenvaaran aiheuttamassa onnettomuudessa tai muussa siihen rinnastettavassa tilanteessa eikä ole syytä olettaa hänen pelastuneen.

Aino Peura tuntui arvostavan rikoskomisarion kuivaa – tunteista huojentavasti riisuttua - lakikieltä. -- Ymmärrän, hän sanoi asiallisesti tuskaisuus taka-alalle painettuna. -- Te otatte sitten yhteyttä… kun tiedätte enemmän.

-- Ilman muuta, heti kun on jotain kerrottavaa, Pentti vakuutti.

Sivun alkuun