KUN EILINEN OLI TOINEN

PROLOGI
 

Se hetki, kun kaikki kirkastui, tarkoitti kuolemaa. Hän ei ollut ymmärtänyt asioiden mittasuhteita. Lisäksi hän oli tehnyt lukuisia virhetulkintoja. Vakavin niistä oli se, ettei hän ollut ottanut toista osapuolta riittävästi huomioon. Hän oli keskittynyt siihen mitä itse voisi voittaa, ei siihen mitä toinen oli valmis häviämään.
   Ympärillä tuoksui ruoho. Näkyviin työntyvä aurinko punasi taivaan roosaksi. Linnut syöksähtelivät hyönteisjahdissa ja liversivät uutta päivää.
   Uusi päivä. Hänelle viimeinen.
   He tuijottivat toisiaan. Toisen katse itsevarma, kylmä ja päättäväinen. Toisen katse pelokas, samalla ällistynyt. Tähänkö se päättyisi? Kyllä, se oli yhtä selvää kuin järvenselältä hiljalleen nouseva tuulenvire, joka sekoitti ilman, näykki ohutta sumuverhoa, muunsi sen usvanrippeiksi, pian katoavaksi.
   Niin kuin hän, kohta kadonnut. Ajatus toi suuttumuksen. Helposti se ei kävisi. Päätös sai lamaantuneet keuhkot haukkaamaan happea. Siitä syntyvä ääni oli toivon ääni. Hän kiepsahti ympäri, ryntäsi vauhtiin. Silmissä villi katse, tukka kuin elävä olento, rinnassa polte. Kaikki aistit kosketusta odottaen. Takaa tarraavaa kättä, lyöntiä.
   Pitää mennä eteenpäin. Takana töminää, katkeavia risuja, huohotusta, kiroilua. Hän ei kuule omaa huohotustaan. Hän ei tunne omia raajojaan. Hän ei ole tiennyt osaavansa juosta näin kovaa. Maisema vilisee suttuisena ohi. Onko hän jo kuollut? Mikään ei tunnu todelliselta. Linnutkin ovat vaienneet. Ne katsovat, kuuntelevat, odottavat väistämätöntä.
   Väistämätön tapahtuu. Hänen jalkansa takertuu maasta puskevaan männynjuureen. Hän kaatuu kyntäen leuallaan vaon maahan. Hän ei tunne kirvelyä. Maailmaan mahtuu vain paniikki. Hän yrittää ylös mutta jalka ei kanna. Siihen ei koske, se ei vain tottele käskyjä. Suusta purkautuu turhautunut ulahdus. Hän vetää itsensä ylös männynrungosta tukea ottaen. Nopeat askeleet kuuluvat jo aivan kannoilla. Hänen on pakko kääntyä, pakko katsoa.
   Tappaja hiljentää, kasvoille nousee kylmä hymy. – Et voi mitään. Teit virheen. Ison virheen. Nyt maksat siitä.
   Yhtäkkiä hän tuntee jonkun katselevan. Hän kääntää katseensa ja hätkähtää. Kymmenen metrin päässä on koivurykelmä. Sen takana kurkkii tuttu ihminen. Heidän katseensa kohtaavat. Hän näkee oman pelkonsa toisen katseessa. Silmäkulmastaan hän havaitsee tappajan pään alkavan kääntyä koivurykelmää kohti ja kiinnittää katseen itseensä hyppäämällä toivottoman karkuaskeleen.
   Tappaja tulee lähemmäksi. Hän tuijottaa sorkkarautaa. Ei ole toivoa. Tappajalla on liikaa hävittävää. Miksei hän ymmärtänyt sitä aiemmin?
   Tappajan käsi nousee. Miltä se tuntuu? Sammuuko maailma? Vai tunteeko hän ensin tuskaa? Räjähdys, ja sitten hiljaisuus?
   Tappajan käsi heilahtaa.
   Ja hän tietää vastauksen.
   Onton kumahduksen kaiun kuoltua linnut jatkavat aamukonserttiaan. Koivurykelmän takana piilotteleva hahmo tärisee kauttaaltaan. Silmät valuvat kyyneliä. Hänen täytyy haukkoa henkeä jottei tukehdu, mutta hän ei voi. On pysyttävä hiljaa.
   Tappaja keinottelee uhrin selkäänsä ja lähtee kulkemaan taakkansa kanssa. Hänen on pakko seurata. Kulkiessaan kymmeniä metriä tappajan jäljessä, hän näkee jonkin välkähtävän kannon takana. Hän kumartuu nopeasti poimimaan sen maasta huomaamatta farkkujensa takataskussa olevan puhelimen hivuttautuvan ylemmäksi. Seuraavassa hetkessä se putoaa pehmeästi tömähtäen maahan. Linnut syöksähtelevät puissa, livertävät. Usvan viimeiset rippeet katoavat. Aurinko kimaltaa tyynellä järvellä. Rantaviivassa kahlannut hanhiparvi lipuu ulapalle oman päivänsä pariin.

1.


Kaisa kattoi aamiaispöytää ajatukset tulevassa päivässä. Yleensä hänen ex-miehensä Michael näin perjantaisin haki Armaksen iltapäivällä koulusta viikonlopun viettoon, mutta tänään hänellä oli työeste. Kaisa oli luvannut viedä pojan Helsinkiin. Se tarkoitti, että hänen päiväohjelmansa menisi uusiksi. Kaisa myönsi heikkoudekseen sen, että muuttuvat suunnitelmat saivat hänet kohtuuttomasti hermostumaan. Ei sen niin väliä olisi, jos se olisi hänen ainoa heikkoutensa, mutta niin ei ikävä kyllä voinut väittää.
   Kaisa aina kehui asiakkaitaan, kun he tunnistivat itsessään suhtautumista ja käytöstä, josta oli heille itselleen pidemmän päälle haittaa, ja vakuutti, että nyt kun he tiedostivat asian, se olisi helppo muuttaa. Psykologia oli harmillisen usein pelkkää kaunista teoriaa.
   Kaarlo tuli suihkunraikkaana ja vaatteet ojennuksessa alakertaan. Ärtymys leimahti Kaisassa. Kaarlolla oli kyllä aikaa pitkään suihkuun, pikkutarkkaan parranajoon, moitteettoman ulkoasun valintaan ja huolelliseen pukeutumiseen. Joka laskos ja sauma olivat juuri siellä missä piti, kaulus viivasuorassa ja solmio kuin ammattipukijan tekemä. Ketale oli jopa kiillottanut kenkänsä. Samaan aikaan Kaisa oli juossut ympäri taloa haalimassa Armaksen tavaroita, tutkaillut kalenteriaan ja päättänyt mitä sovittuja tapaamisia voisi siirtää ja laatinut viikonlopun kauppalistan. Kauppalistan, jukoliste! Peiliin hän ei ollut ehtinyt vilkaista ja suihku oli ollut niin nopea, ettei kastumisesta juuri voinut puhua. Asuna oli eilinen vaateparsi ja…
   Äh, lopeta, hän komensi itseään. Hän katsoi miestään, joka kaatoi kahvia selin häneen. – Kerroinhan, että vien Armaksen iltapäivällä Michaelin luo.
   – Kerroit.
   – Meillä oli tänään neljältä sovittuna se henkilökunnan palaveri. Joudun jäämään siitä pois.
   – Ai niin, Kaarlo sanoi ja tuli lähelle. Hänen ilmeensä oli ystävällisen huvittunut. – Älä sitä stressaa.
   Kaisa harmistui itseensä yhä pahemmin. Hän oli niin läpinäkyvä. – Enhän minä, hän sanoi laimeasti ja yritti vääntää kasvonsa hymyyn.
   Kaarlon sormi hyväili Kaisan leuankaarta. – Armas on tärkein. Jonkun yhdentekevän kokouksen takia ei kannata pojan rutiineja rikkoa.
   Kaisan väkinäinen hymy muuttui lämpimäksi. Tuntui käsittämättömältä kuinka ärtynyt hän oli ollut mieheen vain hetki sitten – ja miten pikkumaisesta syystä. Erottuaan Michaelista seitsemän vuotta sitten Kaisa oli ollut varma, ettei tulisi löytämään uutta miestä itselleen ja isäpuolta pojalleen. Omalle isällekin säännöllinen perhe-elämä vammaisen pojan kanssa oli käynyt liian raskaaksi. Nyt Michael oli loistava isä, mutta silloin he olivat olleet hukassa molemmat.  
   – Olet yliveto, Kaisa sanoi ja kipaisi kevein askelin yläkertaan.
   Armas istui sähköpianonsa ääressä kuulokkeet korvillaan. Ohuet sormet tanssivat koskettimistolla. Hontelo varsi huojui musiikin tahdissa. Ilme oli keskittyneen sisäänpäin kääntynyt.
   Kaisa astui pojan näkökentän alueelle ja heilutti hitaasti kättään. Hetken päästä Armas havahtui. Hän riisui kuulokkeensa, sammutti virran soittimesta ja jäi odottamaan pää painuksissa.
   – Tule aamiaiselle, Kaisa sanoi rauhallisen monotonisella äänellä.
   Armas nousi ja lähti jäykännäköistä käyntiään kulkemaan alakertaan. Kaisa tarkisti lukujärjestyksen avulla, että repussa oli kirjat ja muu tarpeellinen. Mitään ei puuttunut, eikä mitään ylimääräistä ollut. Kaisa oli aikoja sitten lakannut hämmästelemästä, kuinka luotettava, tarkka ja neuvokas Armas joissakin asioissa oli, ja toisissa kuin yksivuotias lapsi. Kaikki hyvät asiat otettiin kiitollisuudella vastaan, ja ne huonot, niihin oli vain sopeuduttava.
   Puoli tuntia myöhemmin Kaisa astui Armaksen perässä ulos kauniiseen aamuun. Linnut liversivät puissa, järvi liplatti sinisenä mäntyjen välistä. Toukokuun loppu oli Kaisan lempiaikaa. Luonto oli vielä neitseellisen vaatimaton ennen myöhäiskesän itseriittoista pullistelua.
   Kaisan ja Kaarlon autot seisoivat pienellä hiekka-aukiolla parinkymmenen metrin päässä talosta. Tontilla oli autotalli, mutta he käyttivät sitä vain talvella kovilla pakkasilla tai jos tiesivät varautua lumiauran tuloon. Armas nousi Kaisan valkoiseen Opeliin takapenkille. Yhdentoista ikäiset pojat tapasivat mankua etupenkille matkustamaan, mutta Armas tuskin koskaan tekisi niin.
   Kaisan ote avaimista tiukkeni. Tätä piirrettä itsessään hän halveksi kaikkein eniten. Se oli niin epälojaalia Armasta – ja myös häntä itseään kohtaan äitinä. Hän rakasti poikaansa lämpimästi, miksi hän haikaili muuta, erilaista Armasta?
   Hän kiersi auton toiselle puolelle. Hän oli niin keskittynyt omiin hyödyttömiin mietteisiinsä, että näky oli jäädä häneltä huomaamatta. Kaarlon autoa oli jollakin leveällä teräaseella naarmutettu. Punaisen Audin kylkeä koristi takaovesta etuoveen numerot: 
   5.9.2004 
   Kaisa tuijotti kymmenen senttiä korkeita numeroita järkyttyneenä ja sanoi hätäisesti Armakselle: – Odota täällä. En viivy kauan.
   Hän juoksi takaisin talolle ja löysi Kaarlon lopettelemassa toista kahvikupillistaan sanomalehteen keskittyneenä.
   – Se on tapahtunut taas!
   Kaarlon otsa rypistyi. – Mitä tarkoitat?
   – Ilkivaltaa. Joku on raaputtanut autosi kylkeen numerot 5.9.2004. Tarkoittaako se päivämäärä jotain sinulle?
   – Raaputtanut? Rikkonut maalipinnan? Kaarlo heitti lehden luotaan ja kiiruhti ulos talosta Kaisa vanavedessään. Nähdessään turmellun autonsa hän kirosi pitkään ja hartaasti.
   Kaisa antoi hänen rauhoittua ennen kuin toisti kysymyksensä: – Tarkoittaako tuo päivämäärä sinulle jotain?
   – Ei todellakaan, Kaarlo puuskahti. – Joku tekee vain kiusaa.
   – Kiusaa? Kaisan pää kääntyi hitaasti kohti aavemaisesti hohkavaa kirjoitusta. Viimeksikin Kaarlo oli kuitannut ilkivallan harmittomana kepposena. Jo silloin hänen rento suhtautumistapansa oli saanut Kaisan kiristämään hampaitaan. – Et voi jättää huomioimatta sitä mahdollisuutta, että jollain sairaalla tyypillä on jotain hampaankolossa sinua kohtaan.
   Kaarlon kädet tekivät ärtyneen kaaren. – Jos me nyt puhutaan maallikon termein niin kyllähän meillä ehdokkaita riittää. Me hitto asutaan sairaiden tyyppien keskellä ja aivan varmasti yhdellä jos toisella on jonkin sortin kielteinen suhtautuminen minuun.
   – Niin, mutta mitä jos se menee pidemmälle? Kaisa pakotti kiihkeän äänensä rauhoittumaan. Armas kuunteli sananvaihtoa vaikka tuijottikin ilmeettömänä syliinsä. – Eihän me sellaista riskiä voida ottaa, Kaisa jatkoi vetoavasti ja huomasi Kaarlon vastarinnassa pientä säröilyä. Tämä vilkaisi Armasta. Kaisa näki, mitä hän ajatteli. Viime kerralla Kaisan kiihkein argumentti oli kohdistunut Armakseen. Jos joku halusi kostaa Kaarlolle, eikö tämä voisi ottaa Armaksen kohteekseen? Silloin Kaarlo oli pitänyt häntä ylineuroottisena, ja Kaisa oli ollut vähän samaa mieltä. Nyt tilanne kuitenkin oli eri. Tällä kertaa hän ei luovuttaisi – ja osoittautui, ettei hänen tarvinnut.
   – OK, tehdään niin kuin viimeksi ehdotit, Kaarlo sanoi ja lähti takaisin talolle heitettyään vihaisen katseen autoonsa.
   Hellyys allapäin kulkevaa miestä kohtaan pyyhkäisi Kaisan yli. Hän nousi autoon, vilkaisi peruutuspeiliin ja sanoi Armakselle: – Nyt mennään.


2.


Julia Takalo istui passissa Kivivuorenkujalla Vantaalla katse kolmannen kerroksen ikkunoihin suunnattuna. Toisiaan kaulaileva pariskunta oli äsken mennyt taloon. Julialla oli heistä kuvamateriaalia, kun he poistuivat työpaikaltaan; toinen ensin ja toinen viiden minuutin kuluttua, kohtasivat toisensa läheisessä ravintolassa lounaan ja kuhertelun merkeissä, ja ajoivat tänne Kivivuorenkujalle naisen omistamaan asuntoon.
   Vielä kun he näyttäytyisivät ikkunassa, paketti olisi valmis. Näinkin Julialla oli riittämiin kuvatodisteita epäluuloisen vaimon epäilyjen tueksi. Pariskunta oli onnettoman amatöörimäinen. Jos he halusivat pitää suhteensa salassa, ei kannattanut suunnata lähibaariin, jossa kuka vain työpaikan viidestäkymmenestä hengestä helposti bongaisi toimitusjohtajan ja hänen assistenttinsa. Tympeä klisee, mutta klisee syystä.
   Viereisellä lasten leikkikentällä lapsikatrasta paimentavat aikuiset alkoivat luoda Juliaan mietteliäitä silmäyksiä. Julia laski kameran syliinsä, mutta piti visusti katseensa kolmannen kerroksen kahdessa länsipuolen ikkunassa. Pariskunta oli varmasti jo asunnossa ja nai täyttä päätä olohuoneen sohvalla, assistentin vuoteella tai eteisen komeroon nojaten. Keittiönpöytä ei nähtävästi kuitenkaan lukeutunut heidän repertuaariinsa. Sääli. Julia olisi saanut lyömättömiä kuvia.
   Kun puoli tuntia oli kulunut, Julia alkoi heittää toivonsa. Oliko pariskuntaan iskenyt tolkun siemen, ja he varoivat näyttäytymästä ikkunoissa? Sitten kuitenkin varjo liikahti olohuoneessa ja siirtyi kohti keittiötä. Julia nosti kameran laukaisuasentoon. Silmäkulmastaan hän huomasi yhden lastenhoitajista suuntaavan häntä kohti. Havainto oli Juliasta yllättävä. Kuka enää välitti kameroista? Kaikki kuvasivat joka hetki jotakin. Olisi eri juttu jos hän kuvaisi lapsia. Silloin hänen motiivejaan tässä sairaassa maailmassa voisi epäilläkin. 
   Samalla hetkellä kun nainen koputti Julian ikkunaan, Julia alkoi napsia kuvia. Pariskunta oli avoimen jääkaapin ääressä – täysin alastomina. Seksinälkä ei ollut vielä hellittänyt. He koskettelivat toisiaan siihen malliin että kohta olisi vuorossa erä kaksi. Nyt oli vain välitankkaus. Ehkä he jatkaisivat pöydällä.
   Julia antoi kameransa laulaa. – Hah, nalkissa olet, hän hyrisi itsekseen. Samassa voitonriemu katosi. Vaimo saisi kiistattomat todisteensa. Seuraisi riitoja, avioliitto kuopattaisiin, lasten koti rikottaisiin. Oli tämäkin tapa hankkia elantonsa. Mutta syötävä oli. Ja Anniina oli jälleen hänen kimpussaan. Isoäiti tunsi olonsa rauhalliseksi vasta kun firman tilillä oli katetta yllättävienkin menojen ja tapahtumien kattamiseksi. Ja niitähän aina tuli – varsinkin viime mainittuja. Keväällä Julia oli ollut pitkän rupeaman työkyvytön ja tilin saldo oli vajonnut miinukselle. Tällä keikalla hän maksaisi monta laskua.
   Julia avasi sivuikkunan. – Niin? hän tiedusteli.
   Lastenhoitaja ei kuitenkaan enää ollut hänestä kiinnostunut. Hän tuijotti kolmannen kerroksen ikkunaan, missä pariskunta oli kuin olikin siirtynyt naimaan keittiönpöydälle. Julia ei nostanut kameraansa. Hänellä oli kyllin kuvia.
   Auton vieressä seisova nainen tuli hänkin siihen tulokseen, että oli nähnyt kylliksi. Hän vilkaisi Juliaa punehtunein kasvoin niin kuin ei tietäisi mihin katseensa kohdistaa.
   Julia taputti kameraansa. – Olen tuon kolmannessa kerroksessa puuhastelevan miehen vaimo, hän keitti kokoon tarinan. – Paavoa odottaa ikävä yllätys. Aion kyniä sen putipuhtaaksi ja lapsiaan se saa tavata viisi minuuttia joulun alla – jos käyttäytyy ihmisiksi.
   Julia nyökkäsi hyvästin naiselle, joka selvästi piti hänen tarinaansa uskottavana, ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Puhelin soi heti kohta. Kuunneltuaan hetken, hän sanoi: – Olen toimistollani parinkymmenen minuutin päästä ja pysyn siellä iltaan asti. Piipahda milloin sinulle sopii.


 

« Takaisin | Verkkokauppaan »