Aimo vie mamman tuulettumaan...

Olen pari päivää yrittänyt selvittää, mikä mammaa painaa. Se toimii niin kuin yleensä; miettii väliin omia asioita omassa maailmassaan, väliin on meidän kanssa läsnä. Mutta on selvää, että jokin tökkii. Sen tiedän, että se ei liity kehenkään meistä. Jos minä, Ossi tai pappa olemme käyttäytyneet huonosti, se kuullaan heti eikä viidestoista päivä. Eikä meidän tuhmuudet saa sitä öitään valvomaan. On tavallista että se pitää itsensä öisin hereillä miettimässä niitä rustaamassa olevia tarinoitaan. Yleensä se ei kuitenkaan ole kireän ahdistunut.

Tarkkailen sitä aamiaispöydässä. Se on tavallista hiljaisempi, syö automaattisesti, hörppää tuoremehua, sitten teetä. Katsoo taas jonnekin tyhjyyteen ja on kuuntelevinaan kun pappa kertoo eilisestä golfkierroksestaan, nyökkää sentään välillä ja urahtaa jonkin sanasen. Se jännittää kasvolihaksiaan niin että ylähuulen ja nenän väliseen alueeseen muodostuu uurteita. Tiedän että se inhoaa niitä. Se sanoo niitä nyrpeän akan rypyikseen.

Hyppään tuolilta alas ja haen käsipeilin. Kommunikoidessa menee hetki, mutta sitten se ottaa peilin ja katsoo itseään. Ei hyvä, se sanoo, ja hymyilee vihdoin.

Nyrpeän akan rypyt katoaa. Se taputtaa minua hellästi ja hyppään viereiselle tuolille. Ulkona kadulla kulkee tuntematon koira ja Ossi alkaa pauhata sille ”kuka kadun kunkku on, se olen minä, ettäs tiedät!”

Meteli näyttäisi kirkastavan mamman ajatukset. Se ryhtyy selittämään mikä sitä pännii. Yritän ymmärtää, tavallaan ymmärränkin. Tai sanotaanko, että tavallaan ymmärrän sen työtä. Se rakentaa mielikuvitusmaailmoja mielikuvitusihmisistä, joskus eläimistä, rakennuksista, maisemista, jopa hajuista. Siksi varmaan kykenen ymmärtämään, vaikkei koko hommassa tolkkua näyttäisi olevan. Minäkin rakennan hajuista kokonaisia maailmoja! Toisin kuin mamman maailmat minun maailmani ovat tosia. Kun haistan ketun menneen juuri tästä, osaan laatia sen ympärille tarinan siitä kuka se on, mistä tulossa, minne matkalla. Olen aina varma että tarina on tosi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei se välttämättä ole. Ja mamman rakentamista tarinoista tiedän sen, että vaikka se tietää niiden olevan mielikuvituksen tuotetta, se kokee niitä rakentaessaan olevansa itse siinä maailmassa.

Eli minulla on hyvät valmiudet ymmärtää. Sen ahdistuksen syytä en kuitenkaan ymmärrä. Se kertoo epäilevänsä, että tarinassa on joku oleellinen valuvika. < Takaraivossa jyskyttää tieto että homma ei toimi! En vain tiedä mikä tarkalleen on pielessä!

Pappa löytää tolkun sanat. < Anna sen rauhassa muhia. Tiedäthän, että keksit vastauksen aikanaan. Meinaan, mitä muuta se voisi sanoa?

Mamman ilmeestä päätellen paljonkin. Sitten mamma kuitenkin kohtuullistaa odotuksensa ja huokaisee. < Ehkä. Toivotaan.

Vaikka mamman kriisi on mielestäni ylidramatisoitu, toivon sen ratkaisevan ongelman tuota pikaa. Ja tiedän täsmälääkkeen. Se pitää viedä tuulettumaan. Aivot tarvitsevat uusia näkyjä ja makuja sen huterasti koostetun mielikuvitusmaailman pakonomaisen tonkimisen jälkeen.

Kerron Ossille suunnitelmani. Se on heti valmiina jeesaamaan. Mamma ja pappa ovat tottuneet sen vaatimuksiin ja reagoivat niihin herkemmin. Kieltämättä Ossi myös tekee tarkoituksensa minua paremmin selväksi.

Se odottaa kunnes aamiaistoimet ja mamman aamujumppa ovat ohi. Sitten se ottaa tanakan asennon ja katsoo mammaa ja pappaa vuorotellen vaativasti. Säestää sanomaansa haukulla, ja toisella. Häntä heiluu sen merkiksi että odotettavissa on kivoja asioita. Jos torvit vain ymmärtäisivät!

Mamma hymyilee Ossille, onhan se kieltämättä huvittavan näköinen. < Onko dementia iskenyt? Muistaakseni kävimme jo aamulenkillä.

Ossi ei masennu mamman ymmärtämättömistä sanoista. Se nipistää mammaa ja pappaa hellästi pohkeesta, ajaa heitä kuin karjaa kohti ulko-ovea ja ottaa remmin suuhunsa.

< Vai niin. Ollaan näköjään tosissaan. Mutta tiedätkö, töitäkin pitäisi tehdä.

Mamman äänestä kuultaa huokaus viimeisen lauseen kohdalla. Ehkä pappakin kuulee sen, sillä se katsoo mammaa ja sanoo innokkaasti.      < Mitä jos pidetään rokulipäivä? Mennään rantsulle. Katso nyt, täydellinen päivä. Aurinko paistaa ja lämpöä reippaat parikymmentä. Vähän tuulista, mutta mitä se haittaa.

Älä nyt, haluaisin sanoa. Tuulihan on täydellistä. Kunnon puhuri kun puhaltaa mamman pään läpi niin palikat asettuvat kohdilleen.

Ehkä ajatukseni tarttuu mammaan, sillä se myöntyy kaikkien yllätykseksi. Tai, emme me Ossin kanssa olisi antaneet periksi, mutta helpommin tämä kävi kuin olisin uskonut.

Nousemme autoon ja suuntaamme Boynton Beachiin, missä on koiria hyväksyvä ranta. Me ei Ossin kanssa niin biitsistä välitetä, no myönnettäköön… me pelkäämme aaltoja. Enkä muuten arvosta mitään ivallista hihitystä asian tiimoilta. Meinaan, en puhu jostain Kotilammen aalloista vaan Atlantin. Varsinkin tuulella ne ovat jättimäisiä, kaatavat isotkin ihmiset kumoon, painavat veden alle ja vetävät avomerelle. Mitä mahdollisuuksia kymmenkiloisilla koirilla olisi, jos saa kysyä?

Mamma ja pappa levittävät pyyhkeet hiekalle ja nostavat ison päivävarjon pystyyn, jonka varjoon Ossi ja minä tyytyväisinä asetutaan. Jonkin ajan päästä mamma sanoo haluavansa mennä uimaan, muttei tohdi. Sanoinhan! Aallot ovat jättimäiset!

Koko porukka vajoaa horrokseen. Tuivertava tuuli vilvoittaa kuuman ilman. Vilkaisen välillä mammaa. En tiedä nukkuuko se, mutta ainakaan se ei ahdistuneena mieti tarinansa valuvikoja. Iltapäivällä koko porukka kömpii pystyyn. Suolan ja auringon tuoksuisina suuntaamme lounaalle. Ravintolan terassille tuodaan heti Ossille ja minulle vedellä ja jäillä täytetyt kupit. Pidän siitä, että meitä palvellaan ennen mammaa ja pappaa. Tiedän, vähän pikkumaista, mutta yleensä me tupataan jäädä vähän kaikessa ihmisten jalkoihin. Ossikin nauttii siitä, tai oikeammin: jääpalojen metsästyksestä veden seasta.

Mammaa ja pappaakin palvellaan. He saavat jääpalaiset juomansa ja hetken päästä tuoksuvat ruoka-annokset. Ossi yrittää vakuuttaa heidät siitä, kuinka reilua olisi tiputella sitä ruokaa vähän senkin suuntaan, mutta he pysyvät tiukkoina. < Sori, vatsasi menee niin herkästi sekaisin. Tiedäthän sen.

Kyllä Ossi sen tietää, ja minäkin, mutta voihan sitä välillä vähän riskilläkin mennä! Tyydymme kuitenkin kohtaloomme. Enkä minä nyt niin kanasalaatista välitä. Iloitsen siitä, kuinka paljon hyväntuulisempi mamma on. Auringon ja meri-ilman kirkastavilla kasvoilla ei näy nyrpeän akan ryppyä ensimmäistäkään. Jälkiruokakahvin aikana mamma yhtäkkiä sanoo. < Nyt mä tajusin mikä siinä mättää. Ja tiedän kuinka korjata se.

Minun on aivan pakko haukahtaa, vaikka tiedän, ettei koiran haukkua pidetä ravintoloissa arvossa. Olen kyllä melkoisen etevä. Aimo, tapansa mukaan hoiti homman. Kriisi on ratkottu.

Huomaan että mamma ja pappa katsovat minua huvittuneina. Eivät olisi huvittuneita vaan kiitollisia, jos tietäisivät mistä pollea ilmeeni johtuu.