Tänään heräsin herne nenässä...

Kännykän herätys raastaa minut katkonaisesta unesta. Haraan metelinlähdettä käteeni mutta kauhon tyhjää. Kännykkä on yön aikana vaeltanut keittiöön, mikä pakottaa minut ennenaikaisesti ylös sängystä. Lattia on jäätävän kylmä ja varpaani käpristyvät tuskasta. Hiljennän keittiönpöydällä ulvovan rakkineen ja vaellan hampaat kalisten kylpyhuoneeseen.

Kasvoni kiristyvät kun ne kohtaavat peilikuvansa. Olen jälleen joutunut yhden paskaa jauhavan kosmetiikkafirman markkinointiuhriksi. Ilman silmälasejakin erotan, että ryppyvoide on tehoton.

Teen aamiaista: törkeän kalliita goiji-marjoja ja pahanmakuista kaurapuuroa. Jos saisin valita, paistaisin itselleni makkaran ja piilottaisin sen sämpylän väliin majoneesin, juuston ja sinapin kera. Mutta en saa. Yhteiskunnan näkymättömät mutta pakottavat säännöt määräävät, että linjoista ja verenkiertoelimistä on huolehdittava. Ei saa tehdä epäterveellisiä valintoja ja kuolla kuukahtaa työikäisenä veronmaksajana.

Aamiaisen aikana luen päivän sanomalehteä. Pääkirjoitusten laatijat ovat jälleen onnistuneet alittamaan riman. Heidän näkemyksensä ja analyysinsä maailman menosta on parhaimmillaan vääristynyttä ja pahimmillaan silkkaa typeryyttä – ellei peräti tarkoituksellista valhetta. Hallitus on taas kerran tehnyt raivostuttavia ja käsittämättömiä päätöksiään, jotka se mitä todennäköisimmin peruu muutaman viikon päästä.         

Tarkimmin keskityn mielipidekirjoituksiin. Muutamat kirjoittajat ovat tolkun väkeä, ymmärtävät mikä on tärkeää ja mitkä oikeat arvot ovat. Mutta ne hiton soutajat ja huopaajat ovat jälleen varastaneet pääosan palstatilasta. Käyttävät koukeroista kieltä, epätieteellisiä faktoja ja lapsellisuuteen perustuvaa analyysiä yrittäessään todistaa, että pieni Suomen kansa on jotenkin vastuussa muun maailman ihmisistä.

Omat kansalaiset ensin, sanon minä, ja vilkaisen ikkunasta, missä taukki naapurini astuu uuden uutukaiseen Bemariinsa ja kiihdyttää näkymättömiin. Lohduttaudun sillä, että miehen seksielämässä ei luultavasti ole hurraamista. Tuollainen auto on naurettava tuon ikäiselle – ja näköiselle, miehelle. Vaikka ajatus on miellyttävä, hyvälle tuulelle se ei kuitenkaan minua saa.

Palaan mielipidekirjoitusten pariin ja teen pään sisäisiä muistiinpanoja nasevista vasta-argumenteista. En kuitenkaan tule ryhtymään kirjoituspuuhiin. Sanomalehdet niuhottavat sairaalloisesti nimimerkkikirjoituksia vastaan. Jokainen kirjoitukseni on hylätty. No, onneksi on netti, jossa voi keskustella nimettömänä.   

Istun järkevään autooni, joka ei vedä katseita puoleensa mutta vie minut paikasta A paikkaan B. Ajan töihin ja yritän pitää kasvavan kiukkuni kurissa. Mutta se on mahdotonta! Kaikille törpöille sitä nykyään ajokortti annetaan. Autoilijat eivät tunne liikennesääntöjä, ovat sokeita, ylimielisiä ja vaarallisia. Polkupyöräilijät ovat vielä pahempia. Niiden kanssa kolarointi ei autossa istujalle ole katastrofi, mutta viranomais- ja vakuutukselliset seuraamukset ovat yksi hiton päänsärky. Sitten on vielä sinne tänne säntäilevät jalankulkijat, jotka hyppäävät ajoradalle liikenteestä vähät välittämättä.

On suoranainen ihme, että pääsen työpaikalleni yhtenä kappaleena. Mutta ärtymystasoni on noussut lukuisan pykälän. Pomo tulee käytävällä vastaan ja huikkaa hyvän huomenen. Mulkoilen häntä kulmieni alta ja nyökkään. Onneksi tyyppi ei jää jaarittelemaan. Taukohuoneessa tulee hiljaista, kun pistän lounaani jääkaappiin. Kanasalaattini solahtaa paheksuvana muiden lounaiden joukkoon. Marja on jälleen repsahtanut. Pitsa on takuulla hänen. Ja Tuulikki luulee, että voi mässäillä lihalla ja eläinrasvalla mielin määrin jos jättää hiilihydraatit lautaselta. Ei muuten voi.

Eniten minua ärsyttää ihmiset, jotka luulevat olevansa terveellisyyseksperttejä, mutta ovat pelkästään väärässä. Ja minun työpaikalla näitä riittää. Minna vetää pari kolme maratonia joka vuosi ja luulee tietävänsä, kuinka ihmisen kuuluu treenata. Jukankin, muka asiantuntijajutut, ovat ärsyttävää kuultavaa. Niin kuin pullistelevat lihakset mitään todistaisivat.

En jää jaarittelemaan vaan menen tehokkaana työpöytäni ääreen. Kun muut vasta runsaan kymmenen minuutin päästä seuraavat esimerkkiäni, katson heitä moittivasti ja tunnen toisen kerran tänä päivänä mielihyvän aavistuksen.

Pitkästyn nopeasti. Hoitaessani työni rutiininomaisesti kehitän siinä sivussa järjestelmän, jolla toimiston työt voisi ainakin parilla kymmenellä prosentilla sujuvoittaa, mutta en edes harkitse esittää järjestelmää pomolleni. Ei ole nimittäin mun asia hoitaa senkin työt.

Kotimatkalla kevätaurinko paistaa ärsyttävästi silmiin. Vaihdan työvaatteet ulkoiluvaatteisiin ja lähden sauvakävelylle. Tietysti pururadan ovat jälleen valloittaneet lemmikkiensä kanssa tepastelevat ihmiset. Teen selväksi, että jos omistaja ei pidä elukkaansa hallinnassaan, elukka saa tuntea sen nahoissaan. Lähitienoon ihmiset tuntevat minut mutta aina lenkille sattuu joku oikeasta toimintatavasta tietämätön.

Sivallan sauvallani kulkureitilleni osuvaa makkaranmuotoista koiraa enkä ole kuulevinani sen paremmin lemmikin pelästynyttä ulahdusta kuin omistajan vihaista protestia. Näihin tilanteisiin ei kannata jäädä suustaan kiinni. Ihmisillä on niin hempeä suhtautuminen elukkoihinsa, ettei mikään järkipuhe tehoa. Tietääpähän akka vastaisuudessa pitää piskinsä jaloistani poissa.

Käytyäni suihkussa syön eilistä kaalisoppaa. Sitten olen valmis päivän kohokohtaan. Avaan netin ja käyn läpi kymmenet lempisivustoni. Levitän totuuden sanaani tehokkaaseen tapaani. Kuten arvata saattaa, useat esittävät vastaväitteitään, mutta jätän ne tottuneesti omaan arvoonsa. Nettikeskustelussa ikävän usein kohtaa vastapuolen, joka älyllisesti ja tiedollisesti on yksivuotiaan lapsen tasolla. Miksi sellaisen kanssa kannattaisi kinata?

Kun olen jakanut viisauttani tasapuolisesti äideille, maahanmuuttoa, koulutus ja muita säästöjä, veronkorotuksia ja lomarahojen leikkauksia hyväksyville, olen valmis suuntaamaan petiin.

Olen aivan naatti. Päivä on ollut raskain kokemani. Toivon totisesti, että herne sulaa nenästäni yön aikana.