Tänään heräsin rikkaana...

Kuulun maailman rikkaimpaan prosenttiin, ja olen siitä ylpeä. Se kertoo, että olen tehnyt asioita oikein. Myönnän auliisti, että minulla on käynyt tuuri; synnyin varakkaaseen perheeseen, jonka myötä pääsin osalliseksi hyödylliseen kontaktiverkostoon ja valmiiksi nuotitettuun uraan. Johdan kymmenettä vuotta isoisäni perustamaa elintarvikeyritystä. Se on kasvanut pienestä tehtaasta monikansalliseksi jätiksi. Olen tehnyt oikeita päätöksiä oikeaan aikaan. Minulla on älyä, visioita, hyvä vainu. Sain hyvät lähtökohdat, mutta askelma jolla nyt olen, on kokonaan omaa ansiotani.

Ensi vuonna jään eläkkeelle. Odotan sitä malttamattomana. Olin kaavaillut jääväni jo tänä vuonna eläkkeelle, mutta Suomen henkinen ilmapiiri on niin meitä rikkaita syyllistävä, että päätin odottaa kunnes 60 v tulee mittariin. Sen jälkeen kellään ei ole nokan kopauttamista. Olen tehnyt oman osuuteni – monin verroin.

Bussi kyntää loskaisia katuja Hakunilaan. Bussi, niin, jonka kyydissä olen rakkaan tyttäreni päähänpiston johdosta. Melinda ja minä otamme usein yhteen. Hän julistautuu mielellään sosialistiksi, mutta ottaa minulta mukisematta vastaan runsaan kuukausiavustuksen. Alkaa näyttää siltä, että hän on niitä ikuisia opiskelijoita. Ei se minua suuremmin haittaa, varsinkin kun olen aina tiennyt, ettei hän tule jatkamaan isänsä jalanjäljissä. Melinda saarnaa länsimaista talousjärjestelmää vastaan Guccin olkalaukku kiihtyneiden olkapäidensä päällä tutisten. Myönnän joskus pahastuvani hänen kiihkeitä puheenvuorojaan, jotka usein kuulostavat syytöksiltä. Mutta Melinda ei vain ymmärrä. Hän on tämän passivoivan yhteiskunnan tuotos. Kun kaikki saadaan itse ponnistelematta, jää ymmärtämättä, että menestyksen ja onnellisuutensa eteen on itse satsattava. Rakastan tyttöäni kuitenkin hellästi.

En minä muuten tässä olisi. Yritän saada lähialueen kartan näkyviin puhelimeni näytöllä, mutta sen latautuminen kestää ikuisuuden. Kaipaan jo iPhone 6+:aani, mutta Melinda vaati minua käyttämään tätä halpislumiaa perusliittymällä. Toivotonta, kartta ei vieläkään aukea. Ajan varmaan kohta pysäkkini ohi. Kysyn vieressä istuvalta millä pysäkillä minun kannattaa jäädä pois, mutta saan ilmeettömän olankohautuksen palkakseni. Kävelen bussin etuosaan ja kysyn kuljettajalta. En ensin ole varma kuuliko hän kysymystäni, mutta sitten hän osoittaa sormella.

< Tuo sivukatu tuossa.

Bussi jatkaa loskaista katua eteenpäin. < Mikset sitten pysähdy?

< Ei tässä mitään pysäkkiä ole.

< Voit kai sinä silti pysähtyä ja päästää minut ulos!

< En voi.

Kiristelen hampaitani. Ei ihmekään että tämä maa on perseellään. Kukaan ei viitsi ajatella omilla aivoillaan. Juoksuttaa nyt ihmistä turhan päiten loskaisia katuja pitkin. Ainoa valonpilkku on, että minulla on tavallisten italiaiskenkieni sijaan jalassani jotkut rumat ja epämukavat saapikkaat, jotka joutavatkin mennä piloille.

Viimein pysäkki tulee näkyviin ja pääsen ulos. Lähden kävelemään loskaisia katuja.  Kun pääsen perille, olen hengästynyt. Hissi ei toimi ja kapuan väsyneenä neljä kerrosta. Oven avaa noin neljätoistavuotias tyttö.

Hymyilen. < Hei, minä olen…

< Tiedän kuka olet, tyttö keskeyttää isot silmät totisina. < Kuulut niihin, jotka ajattelee, että Suomessa köyhyys on ihmisen oma vika.

< Enhän minä nyt… ihan niin. Tarkoitan, että Suomessa ei ole todellisia köyhiä, meillä on tämä sosiaaliturvajärjestelmä, jota minä henkilökohtaisesti sanonpa vaan, melko runsaskätisesti ylläpidän, kukaan ei sentään täällä kuole nälkään, mahdollisuuksia on, ei tartte kuin sisua ja vaivannäköä…

Hiljenen nolostuneena. Olen näköjään vielä kuohuksissa eilisestä yhteenotostani Melindan kanssa. Siitä olen täysin samaa mieltä tyttäreni kanssa, ettei ole tämän totisen tytön vika, että hän on köyhä.

Vika – ja vastuu, on hänen äitinsä.

Tunnin päästä olen kotiutunut uuteen kotiini ja tehnyt tuttavuutta väliaikaisen perheeni kanssa. Oven avannut Nelli ja viisivuotias Samuel. Melinda ei juurikaan antanut taustatietoja, joten kyselen Nelliltä saadakseni yleiskäsityksen perheen tilanteesta. Teen sen kuitenkin varovasti. En halua vaikuttaa tylyltä, enkä ainakaan tuomitsevalta.

Perheen äiti on jäänyt työttömäksi kolme vuotta sitten. Isä on vain satunnaisesti kuvioissa. Kun katson halvoilla huonekaluilla sisustettua ankeaa asuntoa, minun on pakko kysyä maksaako isä elatusmaksua lapsistaan. Olen varma, että ei maksa. Ja siinä minä voin auttaa, ja samalla osoittaa Melindalle ja hänen opiskelukavereilleen, jotka ovat tämän ”köyhyysseikkailun” arkkitehdit, että asioihin voi vaikuttaa omalla aloitekyvyllään.

Ei pidä istua ja odottaa että muut tekee, pitää tehdä itse. Kun esitän kysymykseni, Nelli kohauttaa olkiaan ja sanoo vaisusti. < Kyllä se yrittää, mutta ei silläkään ole työtä, ja iso kasa laskuja ulosotossa.

Hymähdän itsekseni, ehkä Nellikin huomaa. Eihän tyttöä tästä voi syyttää, mutta on tämä niin tyypillistä. Isä ostelee velaksi kasan tarpeettomia tavaroita rahalaitoksemme hällä väliä käytäntöjen johdosta ja jättää velvoitteensa muiden maksettaviksi. Esimerkiksi minun. Maksoin viime vuonna 450.000 euroa veroja, siis pelkästään viime vuonna. Kuinka monta tällaista ylivelkaantunutta omista asioistaan ja tulevaisuudestaan piittaamatonta perhettä sillä elätetään? Liian monta, sanonpa vaan. Voin vaikka lyödä vetoa, että isällä on 50 tuuman taulutelkkari ja henkilökohtainen menopeli kaikilla herkuilla ja harrastuksenaan uhkapeli ja ravintolaillalliset.

Eikä löydy lain vaatimiin elatusmaksuihin varaa? Kysyn Nelliltä rauhallisesti, tietääkö hän missä isä asuu?  

Pian olemme matkalla. Olisin tilannut taksin, mutta Melinda vei minulta luottokortit ja jätti lompakkooni pelkän viidenkympin setelin. En voi tietää mitä menoja tulee vastaan, joten me kävelemme.

Onneksi matka on lyhyt. Samuel hidastaa meitä kuitenkin merkittävästi. Nelli käsittelee pikkuveljeään taitavasti mutta jo näin lyhyen tuttavuuden perusteella voin todeta, että Samuel on kitinään turvautuva saamaton nuori mies.

Toivon että ”köyhyysseikkailun” arkkitehdit pystyvät ottamaan tietoa puolueettomasti vastaan. Köyhistä saamattomista vanhemmista tulee köyhiä saamattomia lapsia, joista kasvaa köyhiä saamattomia aikuisia. Sitä tämä meidän niin kutsuttu hyvinvointivaltiomme tekee. Kun kenenkään ei ole pakko tehdä mitään, kukaan, lukuun ottamatta muutamia poikkeusyksilöitä, ei tee mitään. Ilman minunkaltaisiani, jotka maksavat sielu ruvella veroja ja järjestävät tälle loislössille työpaikkoja, tämä maa olisi tuhoon tuomittu. Nelli ja kitisevä Samuel kulkisivat rääsyissä ja dyykkaisivat roskiksesta syötävää. Mutta minä olen saanut tarpeekseni. Olen hyysännyt näitä muka huono-onnisia ihmisiä kylliksi. Heti kun pääsen eläkkeelle, muutan Portugaliin. Tämä lössi saa tulla omillaan toimeen. Jos useampi siirtäisi varansa ja eläkkeensä Suomen verottajalta turvaan, kitisevän Samuelin olisi pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja kasvaa kyvykkääksi mieheksi.

Olen sopivassa mielentilassa, kun tulemme lasten isän ovelle. Painan ovikelloa ja koputan terävästi merkiksi siitä, että tulossa on toimenmies.

< Hetkinen.

Ääni kuulostaa heiveröiseltä. Kello on yksitoista aamupäivällä. Mies makailee vielä punkassa, krapulaa takuulla potien. Työttömän elämää. Iltapäivällä ylös kaljoittelemaan, illat viihteellä ja yöt sumussa.

Kopautan uuden terävän äänimerkin. Vältän yleensä ajattelemasta mihin ne minun maksamat veret seisauttavat verot päätyvät, mutta tännehän ne. Mieleni täyttyy siitä koskaan päättymättömästä parjauskampanjasta, joka meihin hyvätuloisiin kohdistuu. Meitä lyödään oikealta ja vasemmalta. Kertonee jotain tästä ajatuskykynsä halvaannuttamasta kansasta, että yksi elämän perusohjeista on kollektiivisesta muistista tykkänään kadonnut.

Ei kannattaisi purra ruokkivaa kättä.  

Ovi työntyy auki ja paljastaa tuskaisesti irvistävän miehen.

< Hauskat juhlat? Sarkastinen äänensävyni saa miehen silmät räpsymään. Tyhmäkin vielä, mutta, mitä sitä ihmettelemään.

Nelli esittelee meidät. <Ilpo, Samuelin ja mun isä, ja Pentti, äidin kaverin kaverin isä, joka on oikeasti rikas mutta tulee päiväksi leikkimään köyhää meidän kanssa.

< Ai, slummikeikka. Ilpo väistyy ovelta ja lapset ja minä astumme asuntoon. Näky ei vastaa odotuksiani. Televisio on vanha putkitelkkari, äänentoistojärjestelmänä on transistoriradio ja kaljatölkkien ja viinapullojen sijaan pöytätasot ovat lääkepurkkien valtaamat.

Yhtäkkiä minun on vaikea katsoa Ilpoa silmiin. < Olet sairastellut, sanon vaisusti ja istun tyhjään tuoliin.

Ilpon naurahdus on kuiva. < Juu, neljättä vuotta tässä kurjuudessa mennään. Lähti työtapaturmasta liikkeelle, pärjäsin rakennuksilla hyvin, oli oma pikku firma, ja sitten jäin putoavan elementin alle. Heräsin sairaalassa – ja sanonpa vaan, hyvästi entinen elämä.

Huomasin, että Ilpo käytti samaa sanapartta, jota itse olin käyttänyt vähän aiemmin selittäessäni Nellille verotaakkani kohtuuttomuuden. Epävarma hymy pyrkii huulilleni. < Onhan rakennuksilla lakisääteiset tapaturmavakuutukset oltava. Kai sait korvauksia?

< Juu, sainhan minä. Korvasivat puolen vuoden työkyvyttömyyden ja sairauskulut, mutta siihen se tyssäsi. Sanoivat, etteivät olleet enää korvausvelvollisia.

Katson ilmiselvästi tuskaista miestä. < Miksi? Olet kai valittanut päätöksestä?

< Juu, haluatko nähdä valituskirjelmät. Niitä on komia nippu.

Nelli sanoo äänellä, joka kuulostaa aikuisemmalta kuin Melindan koskaan. < Isän rikkoontunut selkä johtuu luuston hauraudesta ja nikamien kulumisesta eikä 150 kg painoisen seinän alle jäämisestä.

Yritän tavoittaa tasapainoni patikkamatkalla lasten kotiin. Hiljalleen olo helpottuu. Ilpon tarina on kurja, mutta epätavallinen. Ja saahan mies sentään kaupungilta ja valtiolta perustoimeentulon, jonka mahdollistamiseen minä, sanonpa vaan, olen vuosikymmeniä vaikuttanut.

Kun pääsemme perille, Nelli ryhtyy väsäämään lounasta. Kaurapuuroa. Samuel kitisee hillon perään mutta se on loppu. Kiiruhdan kauppaan. Kun palaan, Nelli katsoo minua totisilla silmillään.

< Onko sinulla koskaan ollut rahat loppu?

< Eeii… Tyttö tuskin tarkoittaa sitä, että lainarahalla turvaa jonkun ison hankinnan. Olla niin vähän rahaa, ettei hillopurkkiin ole varaa? Ajatus on kummallinen.

Samuel syö iloisena saatuaan hilloa kaurapuuron kaveriksi. Nellin ilme ei sula. < Mitä tyttäresi tekee?

< Opiskelee.

< Oletko ajatellut, että äitini maksaa jokaisesta työttömyyskorvauksestaan, satunnaisista palkoistaan, kaikista hankinnoistaan veroa, jolla tyttäresi opiskelu kustannetaan?

Viimeistään nyt ymmärrän erehtyneeni Nellin iästä. Hänen täytyy olla paljon vanhempi kuin neljätoista. < Onhan se totta, mutta ei äitisi ja minun verotaakkaa voi verrata. Äitisi tuloilla valtionkassa pulskistuu ehkä parilla tuhatlappuselle, kun taas minä, sanonpa vaan, maksoin viime vuonna 450.000 pelkkää tuloveroa, ja siihen kulutus- sun muut verot päälle.

Juuri sopivan tuohtunut ja närkästynyt äänensävyni ei näytä tekevän haluttua vaikutusta Nelliin. Hän lusikoi puuroa suuhunsa minua tiiviisti katsoen. Sitten hän laskee lusikan. Arvaan jo, etten halua kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. < Paljonko sinulle jää rahaa jäljelle, kun kaikki verot ja välttämättömät menot on maksettu?

Itse asiassa osaisin vastata kysymykseen. Viime vuonna emme tehneet merkittäviä hankintoja, joten pyöreästi miljoona jäi käteen. Mutta mitä tyttö sillä tiedolla tekisi? Kasvattaisi vain katkeruuttaan ja kadehtimistaan, jotka jo oikein pontevan hyvävoimaisilta näyttivät. < Sanotaanko niin, että vähän jäi sukanvarteen.

Tytön kasvoilla vilahtaa hymynpoikanen. Ensimmäinen tapaamisemme aikana.     < Niin arvelinkin. Sitten hymynaavistus kuolee. < Äidille ei jää mitään.

Minua alkaa suututtaa. Eihän se nyt minun vikani ole. Pidän kuitenkin kasvoni peruslukemilla. < Nelli, voisit ehdottaa äidillesi, että hankkii itselleen työpaikan tai menee koulunpenkille päivittämään tietonsa. Mutta, jos syö mieluummin puuronsa ilman hilloa kuin hillon kanssa, sittenpähän vain jatkaa entiseen malliin.

Heti kun sanat putoavat suustani, haluaisin kelata ne takaisin. Oli kohtuutonta heristää henkistä sormeaan tytölle, jonka ainoa synti oli sattumus syntyä köyhyyteen. Uskalsin kuitenkin toivoa, että Nelli pyristelisi tästä irti. Hän vaikutti kyvykkäältä ja omatoimiselta, toisin kuin saamaton veljensä. 50% olisi jo aika hyvä tulos.

Nelli lähtee ja palaa kannettavan tietokoneen kanssa. Hän tutkailee sitä keskittyneesti ja antaa hiirellä komentoja. Hetken päästä hän asettaa tietokoneen eteeni.

< Katso.

Katson pitkää tiedostokansioriviä. Ensimmäinen kansio on nimetty Työhakemus1. Kun skrollaan alas, viimeisenä löytyy Työhakemus509.

Nelli ottaa koneen uudestaan haltuunsa. < Haluatko tietää, kuinka monella kurssilla ja koulutusjaksolla äiti on ollut?

Olen lyöty, mutta Nelli jatkaa armottomasti. < Kahdeksallatoista.

Loppupäivä kuluu kuin sumussa. Olen tottunut pitämään lankoja käsissäni ja vaistomaisesti tekemään oikeita päätöksiä. Nyt olen hukassa. Neljätoistavuotiaalta näyttävä, todennäköisesti 16-17 vuotias tyttönen on pistänyt jauhot suuhuni. En pääse kiinni siihen, mikä varsinaisesti on muuttunut, jos mikään. Tunnen olevani erilainen kuin tänä aamuna, mutta samalla epäilen sitä vahvasti.

Huokaisen helpotuksesta, kun perheen äiti viimein tulee ja päiväni ”köyhyysseikkailijana” päättyy. Nainen ei vastaa mielikuviani yhtään. Hän ei näytä köyhältä. Enkä nyt tarkoita ulkoisia seikkoja vaan olemusta. Hän ei näytä apaattiselta, toivottamalta, ei edes onnettomalta.

Silmissä kimaltaa huumorintaju, kun hän ojentaa kätensä. < Hei, olemme tavanneet. Et varmasti muista. Pidit koko henkilökunnalle puheen, kun ostit Herkkusuu-leipomon.

Nainen on oikeassa, en muista häntä, mutta puheen muistan. Vakuutin, että kaikkien työpaikat tulee säilymään ja että työntekijöiden tilanne tulee ennemminkin kohenemaan kuin huonontumaan yritysoston myötä. Tiesin jo puhetta pitäessäni, että se oli puppua. Syy leipomon ostoon oli saada haltuun leipomon ainoa menekkituote, suklaa-minttu-keksi. Muut tuotteet ajettiin alas ja menekkituote siirrettiin toisen tuotantolaitoksen valmistettavaksi. Leipomon koko 35 henkinen porukka sai lähteä puolen vuoden sisällä.

< Mutta ei kanneta kaunaa, nainen sanoo ja katsoo minua nauravilla silmillään, joista minun on pakko kääntää katseeni. < Se on tätä nykyaikaa. Tehostaminen.

Nelli on tarkkaillut meitä vähän kauempaa. Nyt hän tulee aivan liki ja katsoo minua silmillä, jotka ovat kuin kopio äitinsä silmistä. Vasta nyt tajuan, että tyttö on nauranut minulle koko päivän. < Niin, tehostaminen, hän sanoo ja jatkaa. < Ilman sitä Pentillä ei olisi isoa venettä, kallista autoa ja näyttävää kotia.

Puen takin ylleni, hyvästelen perheen. Kynnyksellä minun on pakko kääntyä ja kysyä Nelliltä, minkä ikäinen hän on.

< Kaksitoista, äiti ja tytär vastaavat yhteen ääneen.

Illalla kun makaan leveässä vuoteessani hyvältä tuoksuvan vaimoni vierellä, kysyn mitä mieltä hän on siitä, jos emme ryhdykään veropakolaisiksi.

< Minusta näyttää että tulemme näinkin toimeen aivan mallikkaasti. Melinda on ainakin mielissään.

Nyökkään vaisusti. Olen yhtäkkiä kamalan surullinen. Mielessäni pyörii jokin aikaa sitten lukemani avustusjärjestö Oxfamin laskelma, jonka mukaan 62 ihmisellä on varallisuutta yhtä paljon kuin 3,6 miljardilla ihmisellä. Bussillisella ihmisiä yhtä paljon varallisuutta kuin puolella maailman väestöstä yhteensä. Yhtäkkiä se tuntuu säädyttömältä. Epäilen, etten enää tule kokemaan ylpeyttä siitä, että kuulun maailman rikkaimpaan prosenttiin.

Ehkä se oli Melindan tarkoituskin. Huokaan hiljaisessa huoneessa.