Tänään heräsin väärässä...

Yleensä syön aamiaiseksi pari leipää ja kananmunan, hörppään lasin tuoremehua ja mukillisen teetä. Vanha vakiintunut tapa pitää haastaa. Keitän riisiä ja niiden kypsyttyä pudotan pari nakkia sekä kourallisen  pakasteherneitä sekaan, lasiin kaadan piimää ja mukiin kahvia. Istun  pöytään ja katselen aamiaistani epäluuloisena. Tiedän etten tule pitämään sen mausta. Se ei tule ollenkaan maistumaan sellaiselta  kuin sen pitäisi. Mutta en anna sen estää itseäni. Tuntoaisti ja  makuhermot erittelevät kokemusta hämmentyneinä. Suullinen ei ole  kovinkaan hyvää, mutta se jättää raikkaan jälkimaun, niin kuin  kuiskaisi: uusi kokemus on mahdollisuus.

Otan iPadin käteen ja avaan päivän lehden. Tänä aamuna luen Hesarin eri järjestyksessä kuin yleensä ja pidän tabletin pystysuunnassa. Sekin herättää sisäisessä järjestelykeskuksessani ensin vastustusta, artikkelien sisältöön on vaikea keskittyä, kun ulkoiset puitteet vievät huomion. Mutta tästäkin kokemuksesta jää avartava mieli. Samalla jokin häpeän kaltainen liittyy seuraan. Sanapari tapojen orja avautuu uudella tavalla. Miksi hyväksyn sen niin helposti? Eikö orjuutta pitäisi vastustaa kaikin voimin?

Siirryn konkreettisista teoista ajattelun puolelle. Kun päivän tehtävänä on haastaa vakiintuneet toimintamallini vääriksi, sama on tehtävä mielipiteilleni. Päivän lehti tarjosi jälleen katsauksen Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivän Donald Trumpin aivoituksiin. Varsinkin talven mittaan herran touhuja läheltä seuranneena pidän ajatusta hänen vaalivoitostaan pelottavana ja järkyttävänä. Mutta ehkä olenkin väärässä? Katsotaanpa.

”Vaikka Bette Midler onkin äärettömän ruma nainen, kieltäydyn sanomasta niin koska pidän aina huolta siitä, että olen poliittisesti korrekti.”

”Ariana Huffington on ruma sekä sisältä että ulkoa. Ymmärrän täysin miksi hänen ex-miehensä jätti hänet miehen takia – hän teki hyvän päätöksen.”

Vastaavia kommentteja eri naisista herra Trump on sanonut kymmeniä niin televisiossa kuin twitterissä – ja kun häneltä haastattelussa kovistellaan syytä, hän katsoo vilpittömänä kameraan ja vakuuttaa, ettei kukaan arvosta ja kunnioita naisia enemmän kuin hän. Sama seuraus on, kun häntä kovistellaan kannanotoista kaikkien muslimien ja meksikolaisten karkottamisesta, sanaparsi vai erilainen: ”kukaan ei ole vähemmän rasisti kuin minä”.

Okei, yritän niellä väitteet. Ehkä hän ajattelee, että pelkästään hänen ulkonäkö- ja käytöstapakriteerit omaavat naiset kuuluvat naiskategoriaan. Rumat, tyhmät, ilkeät ja erityisesti häntä vastustavat naiset eivät ole naisia – ne ovat muita. Ja mitä rasismiin tulee, onhan hänellä varmasti muutama siirtolainen kiillottamassa Trump-towerin kultaviidakkoa. He ovat mukavia työteliäitä heppuja – ne muut ovat muita, ja joutavat mennä.

Parantaako tämä nyt käsitystäni mahdollisesti seuraavasta Yhdysvaltain presidentistä? Eipä taida, mutta suhtautumiseeni se antaa enemmän syvyyttä. Kun pääsen siitä ensimmäisestä muurista läpi, saan ainakin mahdollisuuden oikaista käsityksiäni, oppia uutta, tehdä asiat paremmin.

Vakiintuneet toimintatavat ja luutuneet käsitykset. Niille on syytä antaa huutia säännöllisin väliajoin. Mistä sen tietää, ehkä Donald Trumpkin tekee niin jonakin aamuna.