Yleensä syön aamiaiseksi pari leipää ja kananmunan, hörppään lasin tuoremehua ja mukillisen teetä. Vanha vakiintunut tapa pitää haastaa. Keitän riisiä ja niiden kypsyttyä pudotan pari nakkia sekä kourallisen  pakasteherneitä sekaan, lasiin kaadan piimää ja mukiin kahvia. Istun  pöytään ja katselen aamiaistani epäluuloisena. Tiedän etten tule pitämään sen mausta. Se ei tule ollenkaan maistumaan sellaiselta  kuin sen pitäisi. Mutta en anna sen estää itseäni. Tuntoaisti ja  makuhermot erittelevät kokemusta hämmentyneinä. Suullinen ei ole  kovinkaan hyvää, mutta se jättää raikkaan jälkimaun, niin kuin  kuiskaisi: uusi kokemus on mahdollisuus.

Viimeksi valitin kun mammalla oli kirjoituslanka hukassa. Tällä kertaa ongelma on päinvastainen.

Lähden aamulenkille tavalliseen aikaan. Kello on seitsemän, aurinko paistaa, ilma on tyyni. Yleensä kaduilla kiitää autoarmeija työpaikoille ja koululaisia kyyditsemässä – mutta tänään olemme Aimon ja Ossin kanssa yksin. Päätämme kiertää paikallisen terveyskeskuksen; ympäristö on kaunis ja hyvin hoidettu, siellä vilisee oravia Ossin ja Aimon riemuksi, ja näin sunnuntaisin se on autio.

Olen Sean, ikä 23. Seison bussipysäkillä, vettä tihruttaa hiljalleen, mutta on lämmin vaikka on talvi. Olen valinnut asuinpaikkani kahdesta syystä, pidän Floridan ilmastosta ja lähikadulta pääsee bussilla suoraan campukselleni.

Maailma on monella tapaa tunnistamaton. Ällistyttävintä on, että erillisiä valtioita ei ole, maarajat ovat poistuneet kartoista. Yritän selvittää, kuinka tähän on päädytty ja kuinka tämä yhteiskuntajärjestelmä toimii. Voiko se toimia? Ohjataanko koko planeetan toimia yhden diktaattorin toimesta? Onko demokratia kuollut?

Olen pari päivää yrittänyt selvittää, mikä mammaa painaa. Se toimii niin kuin yleensä; miettii väliin omia asioita omassa maailmassaan, väliin on meidän kanssa läsnä. Mutta on selvää, että jokin tökkii. Sen tiedän, että se ei liity kehenkään meistä. Jos minä, Ossi tai pappa olemme käyttäytyneet huonosti, se kuullaan heti eikä viidestoista päivä. Eikä meidän tuhmuudet saa sitä öitään valvomaan. On tavallista että se pitää itsensä öisin hereillä miettimässä niitä rustaamassa olevia tarinoitaan. Yleensä se ei kuitenkaan ole kireän ahdistunut.

Kännykän herätys raastaa minut katkonaisesta unesta. Haraan metelinlähdettä käteeni mutta kauhon tyhjää. Kännykkä on yön aikana vaeltanut keittiöön, mikä pakottaa minut ennenaikaisesti ylös sängystä. Lattia on jäätävän kylmä ja varpaani käpristyvät tuskasta. Hiljennän keittiönpöydällä ulvovan rakkineen ja vaellan hampaat kalisten kylpyhuoneeseen.

Kuulun maailman rikkaimpaan prosenttiin, ja olen siitä ylpeä. Se kertoo, että olen tehnyt asioita oikein. Myönnän auliisti, että minulla on käynyt tuuri; synnyin varakkaaseen perheeseen, jonka myötä pääsin osalliseksi hyödylliseen kontaktiverkostoon ja valmiiksi nuotitettuun uraan. Johdan kymmenettä vuotta isoisäni perustamaa elintarvikeyritystä. Se on kasvanut pienestä tehtaasta monikansalliseksi jätiksi. Olen tehnyt oikeita päätöksiä oikeaan aikaan. Minulla on älyä, visioita, hyvä vainu. Sain hyvät lähtökohdat, mutta askelma jolla nyt olen, on kokonaan omaa ansiotani.

Mamma se käy kierroksilla ja tuskailee, kun Julia Takalo aiheuttaa kirjassa ongelmia: se kuulemma tapaa miehen johon tykästyy, muttei osaa päättää ottaako jutun tosissaan vai ei. Lisäksi kaikkia muitakin harminaiheita on ilmaantunut: asunto on hankkinut pölyhiukkasia viime viikkoisten tilalle, vessanpytty on menettänyt hohtonsa, lattioita koristaa niin karvat, muruset kuin hiekanjyvät ja lakanat… noh, ei niistä sen enempää. Kaupassakin pitää käydä. Ja kuntosalilla. Ja viedä koirat pissalle!

Olen sallinut itseni ajatella, että olen ihmisenä ihan OK tyyppi. Tunneälyni on, jos ei mittava niin hyvissä kantimissa kuitenkin, ymmärrän oikean ja väärän eron suuremmin ponnistamatta. Osaan rakastaa – ja kun suutun, en anna sille sokeasti valtaa. Mutta olen väärässä. Olen kaukana hyvästä tyypistä.

Tänään heräsin sisällissodan runtelemassa Suomessa. Siitä liikkuu lukuisia käsityksiä, mistä tämä kaikki sai alkunsa. Tämä kaikki, mikä näkyy ikkunastani, muovilla peitetystä aukosta seinässä. Helsingin kaupunki on pimeä, juuri tällä hetkellä äänetön, kuu valaisee ydinkeskustan raunioita. Jaksan vielä muistaa nähneeni vastaavia näkyjä uutisreportaaseissa. Kuinka hölmöjä ihmiset ovatkaan, kun tuolla tavalla kääntyvät toisiaan vastaan, muistan ajatelleeni. Mitä he uskovat sotimisellaan saavuttavansa?